Idänmaan Toivoset: helmikuuta 2013

Niin vaikea kuin sitä onkin uskoa, huomenna näihin aikoihin olemme (toivon mukaan) kylmässä kotimaassa. Sitten voikin alkaa suunnitella seuraavaa reissua.

Edellisten merkintöjen jälkeen vietimme yhden rantapäivän Sihanoukvillessä, söimme illalla erittäin hyvät alle viiden euron pihviateriat ja valmistauduimme jatkamaan matkaa Kambodzan pääkaupunkiin, Phnom Penhiin, matkakumppaneidemme viitoittamalla tiellä. Aamutuimaan seuraavana päivänä menimme hyvissä ajoin aamiaiselle, koska olimme jo oppineet, että kotiravintolassamme ruoka saapuu uskomattoman hitaasti.

Matka PP:iin sujui keskimääräistä kivuttomammin, eikä se toki kestänytkään kuin vaatimattomat viitisen tuntia. Kambodzassa oli muuten reissun ensimmäiset huomiotaherättävän huonokuntoiset tiet. Etukäteen olimme siinä käsityksessä, että tiet olisivat yleispaskoja kaikkialla näillä nurkilla. Ei ole pitänyt paikkaansa meidän matkoillamme. Reipas heiluminen bussissa ja yllättävä singahtelu kattoa kohti vain tuo matkatunnelmaa. PP:ssä selviydyimme vähällä vaivalla myös guesthousellemme, joka paljastui oikein mukavaksi. Illan käytimme halvoista hinnoista seonneina punaviinisikailuun, asiaa!

Varsinainen syy PP-visiitillemme oli kai tirkistelynhalu. Piti siis päästä käymään Pol Potin ajan kenties suurimmilla muistomerkeillä, S-21-vankilamuseolla ja asiaankuuluvalla Choeung Ekin killing fieldillä. Yhden päivän pyhitimme siis näille vierailuille.

Ensimmäiseksi haimme pohjia vankilamuseosta. Kompleksihan oli toiminut alun perin kouluna, mutta koulutusta vastustaneet punakhmerit tekivät siitä näppärästi vankilan, jossa ihmisiä kuulusteltiin, kidutettiin ja (etenkin aluksi) tapettiin. Ensimmäinen tutkimamme rakennus oli täynnä luokkahuoneita. Osa oli tarkoitettu vain yhdelle erityisvangille ja osassa oltiin pidetty vankeja kuin karjaa koko huoneen täydeltä. Kun vietnamilaiset vapauttivat S-21:n (mitä se kenenkin mielestä tarkoittaakin), kyseisestä rakennuksesta löytyi viimeiset ruumiit, siis viimeiset vankilan alueella hätäpäissä tapetut. Jos ymmärsin oikein, kunkin käytössä olleen huoneen seinällä oli kuva (onneksi ei erityisen hyvälaatuinen) huoneen viimeisestä asukista löytösijoillaan. Jopa aiemmin opiskelijoiden treenivälineinä palvelleet pihatelineet oli muutettu kidutusvälineeksi. Minua jäi hieman häiritsemään ihmisten ilmeinen omistautuneisuus keksiä keinoja kiduttaa toisia ihmisiä.

Museoalue oli melko suuri, ja se sisälsi valtavan määrän nippeli- ja suurpiirteisempääkin tietoa punakhmerien rällästyksestä ja uhrien surkeista kohtaloista. Yleensähän ihmiset päätyivät kuulusteltaviksi ja vankilaan vastaamaan mitä mielikuvituksellisimpiin salaliittosyytöksiin. Kun tunnustus saatiin puristettua kiduttamalla ulos, tämä vallankumouksen vihollinen oli valmis teloitettavaksi. Kuten herra Pot asian ilmaisi, on parempi tappaa syytön kuin jättää syyllinen tappamatta. Se on sitä varman päälle pelaamista. Mielestäni on varsin hämärää, että hän eli jokseenkin kenenkään häiritsemättä vuoteen 1998 asti, yli 80-vuotiaaksi, kunnes kuoli "sydänkohtaukseen". Muitakin alan johtajia vastaan on alettu käydä oikeutta vasta viime vuosina, ja he elivät vapaina siihen saakka. Turha klisee, mutta tuskin tahtoisin olla kansanmurhaajan puolustusasianajaja.

Museo teki kai tehtävänsä, sillä ei tee mieli lähteä mukaan etnisiin puhdistuksiin. S-21:n ulkopuolella törmäsimme jo sisään mennessämme toista kättä vailla olevaan kerjäläiseen, jota muistimme pienellä rahalahjoituksella. Sama kaveri oli kytiksellä myös poistuessamme, ja humaani ystäväni J päätti antaa hieman lisää rahaa taskunpohjaltaan. Ei kuitenkaan ilmeisesti tarpeeksi, sillä kerjäläinen lähti seuraamaan meitä ja vaatimaan lisää rahaa. Hän ei tietenkään muistanut meidän kantaneen korttamme kekoon jo aiemmin. Ei siis kannata missään nimessä antaa ollenkaan, jos ei anna reilusti. Kiittämättömyys on maailman palkka.

Matka jatkui aivan jäätävässä liikennekaaoksessa killing fieldille, joka oli luonnollinen seuraus Pol Potin vainoharhaisuuden kasvamisesta. Kaikkia saman alueen vallankumouksen vihollisia ei voitu tappaa ja haudata S-21:n ympäristöön mm. kulkutautien pelossa, joten piti keksiä jotain muuta. Niinpä ratkaisu oli Choeung Ek, miellyttävän syrjäinen paikka, jossa kansaa voitiin lahdata ja työntää joukkohautoihin kenenkään häiritsemättä. Toki tällaisia kuoleman kenttiä ja vankiloita oli runsaasti ympäri valtakuntaa, jotkut niin syvällä viidakossa, ettei niiden luokse ole edelleenkään asiaa.

Pääsylipun hintaan kuului hyvä audio tour, eli saimme matkaan korvalappustereot, joiden välityksellä nauhuriopas valaisi paikan historiaa. Varsin näppärää, muuten käynnistä ei olisi paljon jäänyt käteen. Esimerkiksi mitään tuon ajan rakennuksia ei ollut jäljellä, sillä köyhä kansa oli vienyt heti kaiken, mitä irti lähtee, omiin tarpeisiinsa. Suurin osa joukkohaudoista on kaivettu ylös ja luita on säilötty näytille buddhalaiseen stupaan samoin kuin Siem Reapissa, mutta jokunen hauta on jätetty paikalleen. Pintaan nousee edelleen erityisesti tulvien jälkeen vaate- ja luunkappaleita, ja kangaspaloja törrötti nytkin siellä täällä maassa. Paikan tyyni tunnelma on jokseenkin ristiriidassa sen synkän historian kanssa, mutta keskivertokävijää ei ainakaan ala kohtuuttomasti ahdistaa.

Minun mielikuvitukseni ei onneksi riitä kuvittelemaan ajan tunnelmia. Ehkä häiritsevin maamerkki on puu, jonka juurella on satojen naisten ja lasten joukkohauta. Puuhun nimittäin paukutettiin pikkulapset rivakasti hengiltä, koska esimerkiksi luodit olivat turhan kalliita tuhlattaviksi. Naiset ja lapset puolestaan tapettiin (asianmukaisen raiskausilottelun jälkeen) tyypillisesti siksi, ettei kukaan suvusta jäisi hautomaan kostoa. Herra Pot ymmärsi, että rikkaruohot pitää kitkeä juurineen. Vauvantappopuun vieressä oli muuten myös ns. kaiutinpuu, johon kiinnitetyistä ämyreistä soitettiin iltaisin reipasta paikallista iskelmää, joka peitti alleen epämiellyttävät kuolonkorahtelut. Karmiva loppu myös musiikillisesta näkökulmasta.

Tappovälineet tuohon aikaan eivät edellämainittujen säästösyiden vuoksi olleet mitään uusinta teknologiaa, vaan vanhojen maataloustyökalujen käyttömahdollisuudet alettiin nähdä uudella tavalla. Mahtoi olla mukava odotella omaa vuoroa ja parhaassa tapauksessa katsella, kun perhe hakataan jollain kuokalla hengiltä. Kun työ oli tehty, se viimeisteltiin kunnon annoksella DDT:tä (ja ehkä muita kemikaaleja), jonka oli tarkoitus peittää ikävä raadonhaju ja huolehtia siitä, että vielä jokseenkin elävinä hautaan työnnetyt pääsevät joskus hengestään. Alkuperäinen ajatushan oli, että tapettava lasti tuodaan iltasella muutaman viikon välein, ja jäljet on peitetty aamuun mennessä. Vuoroväli tiheni kuitenkin jatkuvasti niin, että lahtijengin oli vaikea saada kaikkia teilatuksi saman tien. Siksi alueelle jouduttiin perustamaan myös odotteluvankila.

Pukeuduin itse kevyelle päiväretkellemme epävirallista pukukoodia noudattaen siisteihin vaatteisiin, mikä tuntui välillä virheeltä. Aivan älytön tuskanhiki. Ei auttanut muu kuin ajatella uhreja, joilla oli takuulla kurjempaa. Pukeutuminen ei tainnut kuitenkaan olla ihan niin nöpönnuukaa. Eräskin pitkäsäärinen mamselli oli valinnut ylleen valkean vesirajamekon, jonka läpi alushousujen (ja pakaroiden) malli ja väri tuli harvinaisen selväksi. No, tuskinpa kuolleet pahastuvat.

Paikallisessa kansanmurhassa on häiritsevää sekin, että siitä on kulunut suhteellisen vähän aikaa. On jäljellä vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka voivat kertoa tapahtumista omakohtaisesti. Välillä mieleen tuli, että toivottavasti emme ole antaneet rahaa yhdellekään kerjäläiselle, joka on osallistunut maanmiestensä tai muun maan miesten kiduttamiseen ja tappamiseen. Pienellä miettimisellä on kuitenkin helppo ymmärtää, ettei se ole niin yksinkertaista, vaan kaikki vaihtoehdot olivat aivan susipaskoja.

Kambodza on ehkä yksi maailman historiallisesti huono-onnisimmista valtioista. Se on saanut osansa kolonialismista, sisällissodasta ja jenkkien pommituksista, eikä Pol Potkaan mikään varsinainen onnenpotku maalle ollut. Erityisen hyvä idea häneltä oli tapattaa mahdollisuuksien mukaan kaikki koulutetut ihmiset. Olivat kai uhkia vallankumoukselle. Pol Potin tavoitteena oli kaiketi luoda omavarainen tahdottomista lampaista koostuva maajussiyhteiskunta, jossa esimerkiksi koulutusta ei tarvita. Luonnollisesti lähes kaikki liikkeen johtohahmot olivat Ranskassa opiskelleita tohtoreita yms.

Kansanmurhakierroksen vierailukohteet eivät olleet erityisen järkyttäviä, kuten suurilta turistinähtävyyksiltä voi odottaa. Silti vaikea uskoa, miten lyhyessä ajassa hommat on voitukaan vetää aivan vihkoon. Ja phnompenhiläiset vielä riemuitsivat, kun punakhmerit saapuivat alun perin "vapauttamaan" kaupungin edellisen diktaattorin ikeestä. Kohtalaisen paha virhearvio.

Liikenne PP:ssä on todella onnetonta, kuten sanottua. Varsinkin hengityssuojain olisi tarpeen katupölymyrskyssä. Paitani koristerusetti sai toimia happinaamarina; J luotti nenäkarvojensa tehoon. Bussit ja kuorma-autot kulkevat epämiellyttävän läheltä, kun on liikenteessä heiveröisen tuk-tukin kyydissä. Yksi mopoilija otti pienen sivuosuman menopelimme kylkeen, mutta mitään kummempaa ei sattunut. Todella riivatulta vaikuttanut lapsi koitti kinkeä vaunuumme, kun seisoimme liikennevaloissa. Hoki jotain samaa fraasia Manaaja-tyyliin, hyi. Rahat olisivat varmasti kelvanneet.

Olimme kuolemanväsyneitä (sopiiko niin edes sanoa tässä yhteydessä?), kun pääsimme takaisin tukikohtaamme. Viimeisillä voimilla raahauduimme naapuriravintolaan syömään, mutta kannatti mennä. Törkeän hyvät alle viiden euron lihamäjäytykset!

Seuraavana aamuna luovutimme huoneemme aamupäivällä, minkä jälkeen loppupäivä oli pelkkää yöbussin lähtemisen odottelua. Ihan mun lempparia. Kulutimme aikaa kävelemällä jokirantaa pitkin ja istuskelemalla. Jonkin ajan kuluttua hauska juomamyyjä yhytti meidät, ja koska hän oli niin mukava eikä lainkaan liian tuputtava, ostimme häneltä limsat. Kuulimme aluksi hinnan väärin ja olimme valmiita maksamaan dollarin enemmän, mutta hän oli rehellinen ja korjasi erehdyksemme. Saimme samalla pienen kaupunkiesittelyn. Myyjä kertoi myös suojautuvansa auringolta mahdollisimman hyvin, koska hänen vaimonsa ei kuulemma enää rakastaisi häntä, jos hän ruskettuisi liikaa. Aasiassahan tunnetusti on ihanteena mahdollisimman vaalea iho.

Phnom Penhissä oli alkamassa seuraavana päivänä kuninkaan monipäiväiset hautajaisseremoniat, joten kaupunki oli ikään kuin poikkeustilassa. Kuningashan kuoli tosin jo viime syksynä. Kaduilla vartioivat raskailla tussareilla varustetut äijät, mikä oli aavistuksen kuumottavaa. Täytyi käyttäytyä nätisti ja luottaa heidän harkintakykyynsä. Eräs pikkutyttö kauppasi meillekin rintamerkkejä, joihin oli painettu kuninkaan kuva. Epäili, ettemme pidä Kambodzasta, koska emme ostaneet mitään. Pääsimme pinteestä, kun lupasimme ostaa merkit, jos hän näkee meidät seuraavana päivänä - oli helppo luvata, kun tiesimme olevamme hyvin kaukana sieltä silloin. Kaikilla rajavartijoilla ja muilla virkamiehillä olikin samanlaiset merkit seuraavana päivänä, kun ylitimme rajaa.

Loppupäivän istuskelimmekin guesthousemme aulassa ja luimme kirjoja. Otin myös pienet nokoset, jotta aika kuluisi rivakammin. Lopulta tuli ilta, ja meidät piti poimia guesthouselta. Hitot meitä kukaan tullut hakemaan. Niinpä pyysin superystävällistä työntekijää soittamaan meille annettuun numeroon ja tiedustelemaan tilannetta. Jonkin ajan kuluttua meille liput myynyt herrasmies tulikin paikalle ja alkoi kysellä meille tuk-tuk-kyytiä. Se ei kuitenkaan jostain syystä onnistunut, joten hän heitti meidät omalla mopedillaan yksitellen bussille. Kantamusten kanssa kyydissä istuminen oli hitusen jännittävää, ja puristin rystyset valkoisena matkalippujamme, joita en dorkana laittanut mihinkään parempaan talteen.

Luulimme päässeemme pinteestä, mutta epäselvyydet eivät loppuneet siihen. Myyjäsetä saattoi meidät bussin ovelle saakka, ja meitä alettiin ohjata omille paikoillemme. Kusetuksen maku oli saman tien läsnä, kun totesimme, ettei bussi vastaa lainkaan käsitystämme mistään VIP-bussista, josta meille oli näytetty kuvia. Paikoillamme istui jo ihmisiä ja joku henkilökunnasta kävi heidän kanssaan pitkät neuvottelut, joiden jälkeen meidän yhtäkkiä käskettiin odottaa seuraavaa bussia. Se oli lähinnä helpotus, koska uskoimme pääsevämme matkustamaan mukavammin. Odottelu oli todella sekavaa, ja joku toinen työntekijä yritti jossain vaiheessa ohjata meidät bussiin, josta meidät oli jo kerran ajettu pois. Lopulta edellinen bussi lähti ja seuraava pääsi lähtökuoppiin. Siinä taas pyörimme kiusaantuneina ja yritimme puristaa ihmisistä informaatiota ulos, useimmiten tuloksetta. Tällaisiakaan ongelmia ei ole ollut missään muualla. Kun saavutimme kohtuullisen varmuuden siitä, että bussi on oikea, kiipesimme kyytiin. Kuinka ollakaan, koko linjuri oli täynnä ihanan leveitä Malesia-tyylisiä istuimia, ja hetken olimme onnemme kukkuloilla. Virhe! Meidät tuupattiin piippuhyllylle, takimmaisille penkeille, jotka olivat puolta kapeampia kuin muut. Luonnollisesti selkänojaa ei myöskään saanut laskettua ollenkaan. Tässä vaiheessa (ilmoitetusta lähtöajasta oli kulunut ainakin tunti ylimääräistä) vitutti ehkä enemmän kuin koko reissulla yhteensä. Piti olla niin mukavat paikat ja vesitarjoilu bussissa ja voi kilin kellit. Päästin niin lapsellisen sadattelumonologin (päätin muun muassa vakaasti, että Kambodza on maailman paskin maa), että toivon todella, ettei kukaan kanssamatkaajista ymmärtänyt suomea. Pahinta oli, etten tiennyt, kenelle oikein olisi pitänyt olla vihainen. Sitten yritin taas ajatella punakhmerien uhreja, mutta ei sekään aina auttanut.

Lyhyen matkanteon jälkeen vierustoverini, paikallinen(?) keski-ikäinen mies, alkoi aivan yllättäen esitellä lomakuviaan ja -videoitaan iPadiltä. Tilanne oli jotenkin niin absurdi, etten sen jälkeen pystynyt enää olemaan yhtään kiukkuinen. Kuvia oli ehkä triljoona mitä tylsimmistä kivijaloista yhdessä vietävän monien ja mielenkiintoisten temppelivideoiden kanssa. Juuri tuollaiset turistit jaksavat ihmetyttää minua. Täsmälleen samasta paikasta otetaan kiljoona täsmälleen samanlaista kuvaa. Ja ne videot, huoh! Silti esitin edes vähän kiinnostunutta ja hiljaa mielessäni itkunauroin hysteerisesti. Kambodzalaiset ovat kokemukseni mukaan ehkä ystävällisimpiä ja iloisimpia ihmisiä, joihin olemme törmänneet tällä matkalla.

Matka oli aivan kauhea Siem Reapiin asti (ehkä 7 h), kunnes siellä suuri osa matkustajista jäi pois. Polvet olivat suussa ja kuoppaiset tiet herättivät aina juuri kun oli saamassa unta. J sattui nukkumaan epäonnekseen kieli hampaiden välissä erittäin messevän montun kohdalla. Hän epäili kielensä menneen kahtia. Itse moshailin lomakuvamiehen olkaa vasten ja havahduin välillä heittoistuinmaisiin hyppyihin. Siem Reapissa valtasimme siis paremmat paikat loppumatkaksi, joka ei tuntunut kestävän edes suhteessa läheskään niin kauaa kuin matka Siem Reapiin. Rajan tuntumassa bussi pysähtyi, ja useat matkustajat kapusivat ulos. Luonnollisesti seurasimme esimerkkiä ja olimme aivan kujalla, kunnes totesimme, ettei meidän olisi pitänyt liikkua minnekään. Tavarat takaisin ja uudelleen kyytiin. Aivan scheissea. Rajalla oli aivan älytön jono jo ennen sen aukeamista, ja lisäksi kaiuttimista soitettiin korviasärkevän kovalla paikallista möykkää (iskelmää?).

Rajan ylittämisestä tuli ehkä koko reissun turhauttavin kokemus. Luulimme ylityksen vieneet Kambodzaan mennessä tuhottomasti aikaa, mutta ei. Kirotut aasialaiset ovat paljon parempia jonottajiakin (= etuilijoita) kuin me ujot suomalaiset. Maksoin kuitenkin viimeisellä etapilla potut pottuina ja otin röyhkeästi monta päänahkaa päästäkseni J:n kanssa samoihin asemiin. Joku konkkis edessäni oli saanut minut jäämään pahasti jälkeen aiemmin. Sääli, että uhreihini ei varmaan kuulunut yhtään aiemmista etuilijoista.

Kolmen tunnin rajasessioiden jälkeen olimme vihdoin valmiita astumaan uuteen bussiin. Tai olisimme olleet, jos muita ei olisi tarvinnut odotella vielä senkin jälkeen. Odottamani mukava bussi paljastui taas tuskien minibussiksi, ja matkanjohtajamme miettivät pitkään ja hartaasti, saisivatko meidät kaikki runnottua samaan menopeliin. Kyllä saivat, ja matkustusmukavuus oli huipussaan. Juolahti mieleen, että olisiko sittenkin kannattanut investoida M:n ja T:n tapaan lentolippuihin (130 e) vs. 13 euron bussimatka. Todellisuudessa minibussimatkalla olin niin väsynyt, että nukuin mainiosti koko reissun rajalta Bangkokiin asti. Matkan ehdottomasti paras stintti.

Minibussi jätti meidät pitkän arpomisen jälkeen lähelle Khao Sania, ja kokeneina Bangkokin-kävijöinä aloimme toimittaa asioitamme tehokkaasti. Kauppasimme ylimääräiset kirjat divariin, mutta sitten kaikki alkoi taas mennä aivan ketuilleen. Netti ei meinannut toimia missään, ja emme siksi saaneet hotellivoucheria ladatuksi puhelimeen. Koska olimme kerrankin menossa hieman parempaan hotelliin, emme halunneet mennä paikalle ilman asianmukaista valmistautumista. Likaisuudelle, rumille vaatteille ja väsymykselle emme voineet siinä tilanteessa mitään, joten edes voucher oli saatava kuntoon.

Lataus saatiin vihdoin suoritetuksi ravintolassa, jossa oli ehkä surkein palvelu ikinä. Ei tullut tarvetta jättää tippiä. Vasta neljäs taksikuskikin suostui käyttämään mittaria. Riemu oli suuri, kun hotelli oli vielä paljon fiinimpi kuin olimme kuvitelleet, vaikka oman pulsuhabituksen puolesta hieman hävettikin. Peseytyminen ja rojahdus sänkyyn hyvittivät kummasti horror-matkan kärsimykset.

Hotellimme sijaitsee kaikkien suurten ostoskeskusten lähellä, ja olemme viettäneetkin niitä koluten käytännössä kaikki päivät. Jalat ovat kipeät kävelemisestä ja luottoraja tapissa suunnilleen samasta syystä. Näinä viimeisinä päivinä tunnelmat ovat olleet oikein hyvät - on hienoa olla täällä, mutta lähes yhtä hienoa lähteä kotiin. Yli viikon suurkaupunkielämän jälkeen pystyy näkemään talvisessa Suomessa jännästi hyviä puolia.

Viimeisinä päivinämme olemme yrittäneet oppia vielä uusia temppuja, tässä tapauksessa käyttäytymistä paikallisten ostoskeskusten food courteissa. Ne ovat ihan erilaisia kuin Singaporessa ja Malesiassa, ja olemme ujostelleet niitä tähän asti. Tuskaa harjoittelu on silti ollut, mutta ainakin ruuat ovat niissä todella edullisia. Huono puoli on se, että läheskään kaikissa kojuissa annoksia ei valmisteta täysin tilauksesta, vaan ne ovat osittain noutopöytämäisiä. Malesiassa laatu oli mielestäni parempaa. Tuntuu turistin näkökulmasta todella ääliömäiseltä, että useissa paikoissa ladataan ensin kortille rahaa, ja sitten korttia veloitetaan ostosten mukaan kullakin kojulla. Lähtiessä noudetaan kortille jääneet vaihtorahat. Jossain taas sovelletaan mielestäni järkevämpää luottokorttisysteemiä, jossa siis kortille tallennetaan ostokset, jotka maksetaan lähtiessä. Ei sentään tarvitse palata rahan kanssa kahteen kertaan.

Olen hieman huolissani uskollisen läppärini tulevaisuudesta, sillä se ei ole viime aikoina välittänyt käynnistyä aina silloin, kun olisin sitä toivonut. Suorittamaani heviä shoppailua ajatellen en toivoisi joutuvani elektroniikkakaupoille aivan heti. Toivottavasti masiina toipuu päästessään takaisin kylmiin ja kuiviin olosuhteisiin.

Unohdin muuten täysin kertoa toveri J:n sukellusonnettomuudesta. Meillä on ollut tapana munata itsemme veden alla muutenkin mahdollisuuksien mukaan, ja tällä kertaa taas pelleilimme keskenämme niin kauan, että J huomasi olevansa polvillaan merisiilin päällä. Ei kuulemma sattunut yhtään niin paljon kuin väitetään. Hauskat violetit pistojäljet kuitenkin jäi.

J onnistui myös lukitsemaan tallelokeromme ilman, että hänelle jäi hajuakaan koodista. Tuskailimme asiaa aikamme ennen kuin päätimme jättää sen hautumaan. Ensimmäinen avunpyyntökään ei mennyt aivan napistolaan, vaan meidät saatettiin hissiin. Ennen kuin ehdimme reagoida asiaan, olimme jo matkalla yläkerroksiin. Me luulimme, että työntekijä oli tulossa mukaamme ylös, mutta hän vain näyttikin avainkorttiaan ja singautti meidät ylöspäin. Hän oli ilmeisesti luullut, ettei meillä ole avainkorttia mukanamme emmekä pääse hissillä kerrokseemme sen takia. Herää vain kysymys, miten hän kuvitteli meidän pääsevän huoneeseemme.

Epäonnekseni täällä hotellilla tarjotaan asukkaille myös kylpytakit. Niinpä huoneemme on ollut oikea Playboy Mansion, kun J leikkii jatkuvasti köyhän miehen Hugh Hefneriä pukeutumalla pelkkään kylpytakkiin. Nyt hän katselee kaihoisasti viimeistä norsuoluttölkkiä. Olen enemmän kuin valmis palaamaan kotiin.

Yhteenvedot odottavat vielä tekijäänsä, mutta muutenhan tämä oli tässä.