Idänmaan Toivoset: Maalla, merellä ja ilmassa

Edeltävä viikko on sisältänyt eri kulkuneuvoissa istuskelua enemmän kuin tarpeeksi. Bussimatka Singaporesta Kuala Lumpuriin oli suorastaan miellyttävä lukuun ottamatta pientä rajahäslinkiä. Huomasin nimittäin kauhukseni matkalla bussiasemalle, että Singaporeen saapumisen yhteydessä annettu maastapoistumiskortti oli kadonnut passini välistä. Käsilaukku käännettiin ympäri sataan kertaan, mutta korttia ei vaan löytynyt. Ja tietenkin siinä luki kissankokoisilla kirjaimilla, että se on tärkeä ja pidettävä tallessa. Hikikarpalot hiipivät otsalle raja-aseman lähestyessä, ja maalailin kauhukuvia ikuisesta harhailusta ei-kenenkään maalla. Pääsin kuin pääsinkin poistumaan Singaporesta, vaikka kortin puuttuminen aiheuttikin rajavirkailijalle päänvaivaa. Häpeällinen sattumus kaltaiselleni elämäntapabyrokraatille!

Matkan varrella oli pahannäköinen skootterionnettomuus, mutta ruumiita ei tällä kertaa ainakaan lojunut enää paikan päällä. Kuala Lumpurissa navigointi meni nappiin, ja löysimme hotellin vähällä vaivalla. KL on edelleen mielestäni mahdottoman kiva kaupunki, ja siellä olisi voinut viipyä pidempäänkin kuin vaivaisen yhden yön. KL ei kuitenkaan ollut tällä kertaa varsinaisesti matkaohjelmallamme, vaan menimme kaupunkiin lähinnä sopivien lentoyhteyksien perässä. Teimme pienen kaupunkikierroksen ja siemailimme vanhaa suosikkiamme, white coffeeta, parissa kahvilassa. Illalla J johdatti meidät ruokapaikkaa etsiessä erittäin epäilyttävälle hämärälle kujalle. Rohkaisimme kuitenkin mielemme ja menimme ruokailemaan hyvin vaatimattomaan kojuravintolaan. Ruoka oli loistavaa! Lisäksi se oli lähes ilmaista. Kokin tervehdyksenä tarjoiltiin vielä ranskalaisiakin ihan pyytämättä. Pitäisi varmaan entistä ennakkoluulottomammin valita ruokapaikat.

Seuraavana aamuna oli jälleen matkustusta edessä, ja junailimme lentokentälle. KLIA2 tuntui aika sekavalta systeemeineen, mutta selvisimme lennolle ilman suurempia hämminkejä. Tuntui, että erilaisia turvatarkastuksiakin olisi ollut ainakin kolme. Jännitimme vähän etukäteen aikataulun puolesta, sillä meidän oli tarkoitus suoriutua Surat Thanista vielä Samuille saman päivän aikana, eikä meillä ollut kunnon tietoa laiva-aikatauluista tai lippujen saatavuudesta.

Pääsimme starttaamaan peloista huolimatta kutakuinkin ajoissa. Lento oli onneksi lyhyt, mutta se oli muuten ihan kamala. Olin aivan kusi sukassa koko matkan, ja mieli teki heittäytyä suuteloimaan maata, kun pääsimme yllätyksekseni turvallisesti perille. Surat Thanin pieneltä lentokentältä sai kätevästi ostetuksi lauttaliput bussikyyteineen satamaan. Valitsimme nopeimman lautan, jotta olisi mahdollisuudet ehtiä Samuille ennen pimeää. Bussimatka satamaan oli ihmeellistä säätöä, mutta lopulta perille jälleen päästiin. Merenkäynti on ollut aika rajua kuulemma viime aikoina, ja niin oli nytkin. Itselläni ei ole onneksi taipumusta matkapahoinvointiin, vaan nautin täysin siemauksin kyydistä. Jännä juttu, että lentokoneessa en osaa arvostaa samanlaista meininkiä. Moni muu kuitenkin oksensi matkalla, eikä heidän oloaan varmaan parantanut leveä hymyni, joka ei millään hyytynyt.

Samuilla meitä olivat vastassa turistirysän tunnusmerkit, yli-innokkaat taksikoijarit. Koska olimme nälkäisiä ja väsyneitä matkustamisesta, päätimme jäädä vielä syömään sataman lähelle. Ruokatilauksessakin voi epäonnistua karvaasti, ja tällä kertaa J jäi kokonaan ilman ruokaa. Kun olimme vihdoin kohtuullisen varmoja siitä, ettei annosta ole tulossa, oli J:n mielestä enää turha yrittää tilata uudelleen. Ravintolassa meitä alkoi myös jututtaa suomalainen eläköitynyt merimies, jolle kertoilimme matkasuunnitelmistamme.

Hotellihuoneessamme ei lupauksista huolimatta toiminut netti, ja sijaintikin oli pahimmalla turistialueella. Pariksi yöksi hotelli oli kuitenkin ihan ok siitä huolimatta, että kutakuinkin respan ovella oli heti saapuessamme kunnon tälläytynyt ladyboylauma houkuttelemassa turisteja tyttöbaariin, jos nyt niin voi tässä yhteydessä sanoa.

Seuraavana iltana tullessamme hotellihuoneelle huomasimme, että naapurimme ovat suomalaisia ja jäimme heidän terassilleen vielä istumaan iltaa. Kuten arvata saattaa, seurauksena oli vanha vihollisemme tropula eli trooppinen krapula. Aamulla saimme kuulla naapureilta, että he olivat baarista tullessaan ihmetelleet meillä edelleen palavia valoja ja kurkanneet sisään. Näky oli tietenkin vaikuttava: Toivoset nukkumassa ilkosillaan lusikassa. He olivat vielä huomaavaisesti pyytäneet vartijan tulemaan lukitsemaan ovemme. Saatiinpahan mahdollisimman monelle suut makeiksi. J:n lompakko oli ollut koko yön terassimme pöydällä odottamassa ottajaansa, mutta ei ollut kelvannut kenellekään. Naapurit vähän ihmettelivät, ettei meille muka koskaan ole sattunut mitään matkoilla. Turisti-Toivoset kuoriutuvat näköjään heti, kun alkoholi astuu vähänkään kuvioihin. Hämmentävä tapahtumasarja ja kylläpä hävetti.

Trooppisen darrapäivän kruunasi tietenkin matka Koh Taolle, jonka piti olla pikkujuttu. Pelottavan minibussikyydin jälkeen satamassa odoteltiin jälleen kerran tolkuttoman kauan, koska laivamme oli yli tunnin myöhässä. Odottelu oli kuitenkin pientä verrattuna kammottavaan laivamatkaan. Matkan piti kestää reilut puolitoista tuntia, mutta se taisi viedä kolme. Merenkäynti oli vielä todella paljon pahempaa kuin kaksi päivää aiemmin, ja ihmiset oksensivat vuoron perään. Lapset (ja monet aikuisetkin) olivat aivan kauhuissaan, ja kieltämättä itseänikin siinä rynkytyksessä vähän jännitti. Takanamme istui joku jannu, joka mölysi koko matkan J:n korvaan noin 200 desibelin voimakkuudella. Lisäksi takana ollut tyttö hoki koko ajan, kuinka kaikki kuolemme kuitenkin. Todella leppoisaa darrapuuhaa, suosittelen kaikille. Perille päästiin taas, vaikka laivasta poistuminenkin kesti varmaan tunnin.

Ultimaattisesta väsymyksestä huolimatta raahauduimme vielä samana iltana Koh Taolla vanhaan suosikkiravintolaamme, johon kannoimme viime reissullakin merkittävän osan matkabudjetista. Tarkoituksenamme oli tiedustella lippuja jouluaaton illalliselle, mutta ikävä kyllä ne oli jo myyty loppuun. Sitä osasimme vähän pelätäkin.

Eilen tutkailimme saarta kävellen ja varasimme huomiselle sukellushommia. Saari ei onneksi ollut muuttunut niin paljon kuin pelkäsimme, vaan mukavan rauhallista on näin pahimman sesonginkin aikaan. Illalla liityimme jouluruokailijoiden seuraan illallisen jälkeen, ja muutamia tuttujakin naamoja oli joukossa. Me tosimatkailijat olemme siis tähän mennessä lähinnä kiertäneet paikkoja, joissa olemme ennenkin käyneet ja hakeutuneet sielläkin aktiivisesti suomalaisten seuraan. Hehe.

Kyllä se lomafiilis tästä vähitellen, nyt ei onneksi tarvitse matkustaa ainakaan viikkoon mihinkään. Leppoisaa joulua siis vain. Lopuksi pieni kuvakimara tähän asti kertyneistä vähäisistä otoksista.