Löysän letkeästä saarielämästä on siirrytty juuri ennen totaalista hipahtamista taas kaupunkiin, Bangkokiin. Phayamilla ehdimme jo huomaamatta siirtyä kasvisruokavalioon ainakin vuorokauden ajaksi. Vähänkin pidempi visiitti ja olisimme voineet alkaa pössytellä tai joogata.
Tähän väliin voisin kertoa pari juttua matkavarustuksestamme. Blogin kirjoittaminen tuottaa pientä tuskaa, koska aiemminkin kiukutellut i-näppäin on nyt lakannut kokonaan toimimasta. Nerokkaasti ratkaisin ongelman toistaseksi lyömällä kaikki i-kirjaimet leikepöydältä. Aika vaikea uudelleenohjelmointi sormille. Onneksi i-kirjainta ei juurikaan tarvitse käyttää... Tämän saman koneen virtajohtohan aloitti teknisten ongelmien jatkumon jo Singaporessa, mutta se on saatu pienellä räpläyksellä ainakin useimmiten toimimaan. Luvattujen nettiyhteyksien toimintaan ei tässä varmaan kannata edes mennä. Puhelimeni lakkasi vähän ennen lähtöä siirtämästä kuvia normaalisti koneelle, minkä takia en ole viitsinyt sillä juuri kuvata. Kamera puolestaan ei ole täällä aina jaksanut tilttailultaan käynnistyä, ja sillä kuvaaminen nyt on muutenkin ollut aina tervanjuontia.
Phayamilla reippaat hotellipojat kantoivat J:n rinkkaa niin rivakasti, että toisen olkahihnan solki meni rikki. Oman rinkkani metallituet törröttelevät kaikkialta, mistä ei pitäisi. Voipi siis olla rinkkojen taru lopussa tämän reissun jälkeen. Mikä siinä on, että halvalla (ja usein kalliillakin) on niin vaikea saada hyvää? Matkaa varten (= varma tuho) ostamani käsilaukkukin osoittaa jo luhistumisen merkkejä. Hrmpfh. Ei siis olla mitään välineurheilijoita täällä maailmalla.
Laivamatka Koh Phayamille oli niin rauhallinen, että sitä oli vaikea uskoa todeksi muiden viimeaikaisten kokemusten perusteella. Kyllä kannatti lähteä eri merelle seilaamaan, heti helpotti! Laivahenkilökunnan omituinen innokkuus pelastusliivien käyttöön vähän hämmensi, mutta syy selvisi pian: satamaan johtavan joen päässä oli runsaasti poliiseja valvomassa myös liivien käyttöä. Kun poliisit oli ohitettu, laivapoika heitti saman tien liivit mäkeen.
Phayam oli juuri sellainen kuin olimme odottaneet ja toivoneet: aurinkoa, hienoa rantaa eikä oikein ketään missään. Kuitenkin ehkä 70 prosenttia saarella tapaamistamme ihmisistä oli suomalaisia, mikä tuntui vähän oudolta. Phayam oli selkeästi paratiisimaisin paikka, jossa olen koskaan käynyt. Siellä päästimme vihdoin myös sisäiset lukiukkomme irti. Parin päivän aikana menikin yhteensä joitain tuhansia sivuja, mikä ylittänee selkeästi kaunokirjallisuuden kohtuukäytön rajat. Lukiputki kuvatuissa olosuhteissa voi aiheuttaa esimerkiksi palanutta nahkaa, lyhentyneitä yöunia sekä faktan ja fiktion erottamisvaikeuksia. Olemme vähän kaavailleet Leiri 14 -kirjasta innostuneina lanseerattavaksi Pohjois-Korean vankileireiltä tuttuja itsekritiikki-istuntoja. Mieluiten tietysti niin, että J tunnustaa syntejä ja minä annan sopivia rangaistuksia.
Phayamilla selvisi sekin, ettei skootterilla matkustaminen kaksi päällä kaikkien matkatavaroiden kanssa ole homma eikä mikään. Vuokramopomme tosin oli ikävä rämä, joka meinasi hyytyä kaikkiin mäkiin lomailun lihottamien vartaloidemme alla ja jonka jalka kolahteli pahaenteisesti tiehen jatkuvasti. Mittavaa huruajelua ei siten tällä kertaa harrastettu, eikä saarella kai todella oikein mitään olekaan.
Rahojen kanssa tapahtui pieni virhearvio, ja olimme hätää kärsimässä automaatittomalla Phayamilla. Hyvää provisiota vastaan saa joissain paikoissa kortiltakin höylättyä, mutta me päätimme vaihtaa riistokurssilla Singaporesta ja Malesiasta jääneitä käteisiä. Pääsimmepä ainakin eroon niistä - ja tehokkaasti.
Äärimmäisestä helppoudesta haaveillen ostimme yöbussiliput Bangkokiin jo Phayamilta, varmaankin hyvään ylihintaan. Paluumatkan laiva ei näyttänyt alkuunkaan merikelpoiselta päällepäin, mutta se oli sisältä yllättävän mukava. Matka tosin kesti paljon kauemmin kuin olisi pitänyt, mutta se nyt on normaalia. Siinä vaiheessa, kun aloimme rantautua kammottavaan tavarasatamaan, arvelin, että ongelmia tulee. Satamalaiturille siirryttiin mukavasti aivan liian huteralta ja pitkältä näyttänyttä lankkusiltaa pitkin kaikkien matkatavaroiden kanssa ja luonnollsesti ilman mitään kaiteita. Tai siis, lukuun ottamatta laivan kaidetta, jonka yli oli kiivettävä päästäkseen vankasti kaiteiden väliin asetetulle lankulle. Synkistä odotuksistani huolimatta kaikki pääsivät rantaan, mutta siellä odotti uusi ongelma. Herra Ponia, jonka piti noutaa meidät bussiasemalle, ei näkynyt missään. Se oli sinänsä ymmärrettävää, koska laiva oli paljon myöhässä. Lisäksi olisin ollut herra Ponina ihan eri satamassa odottamassa. Mutta hei, kyllähän paikallisten pitää tietää nää jutut.
Satamassa kyselimme herra Ponia ja heiluttelimme tikettiämme epätoivoisesti. Tutulla häsläyksellä ystävälliset thait tutkivat lippuamme ja soittivat jonnekin. Sitten jo varmaan neljäs henkilö alkoi päättäväisesti ohjata meitä kyytiinsä. En ollut kauhean innokas hyppäämään kyytiin, koska ensimmäiset auttajat eivät olleet kertoneet mitään puhelunsa annista, ja he olivat siirtyneet hieman kauemmaksi soittamaan. Autoon kuitenkin päädyimme muiden turistien kanssa, ja meidät vietiin bussiasemalle. Rouva kuljettaja puhui ehkä vaikeimmin ymmärrettävää englantia miesmuistiin, ja taisin vahingossa sopiakin hänen kanssaan jotain, en tosin tiedä mitä. Ainakaan emme maksaneet kyydistä mitään, toisin kuin muut.
Bussiasemalla lippuamme ihmeteltiin taas muutaman hengen voimin, ja puheluita soitettiin. Lopulta meidän piti odotella asemalla herra Ponia, emmekä ymmärtäneet sen tarkoitusta enää ollenkaan, kun kerran olimme jo asemalla. Nälkään ja yleisvitutukseen nähden liian pitkän odotuksen jälkeen paikalle saapuu "herra Pon", pieni ja hymyilevä nainen. Hän oli rouva Pon, joka kertoi meidän olevan väärällä bussiasemalla. Niinpä tietenkin. Kaikki kääntyi kuitenkin lopulta parhain päin, kun hän vei meidät kyydissään toimistolle, jonne saimme jättää tavaramme siksi aikaa, että pyörähdimme kaupungilla syömässä. Kaupan päälle tuli kyydit oikealle bussiasemalle.
Bussiyö sujui ihan mukavasti, minä nukuin vähän enemmän ja J vähän vähemmän. Yömatkustamisessa huono puoli onkin yleensä vasta perille saapuminen, joka empiiristen tutkimustemme perusteella tapahtuu 100 prosentin todennäköisyydellä ennen kukonlaulua. Mitkään paikat eivät ole auki, hotelliin sisäänkirjautumisesta voi vain haaveilla ja liikkeellä on pelkästään muita hörhöjä. Saavuimme Bangkokiin onneksi sentään vasta puoli kuudelta aamulla, eikä kaupunkikaan enää ole täysin tuntematon. Bussi jätti meidät "Khao San Roadille" (eli todellisuudessa ehkä kilometrin päähän), ja arvelimme sen olevan hyvä sijainti siinä mielessä, että kyseisessä reppureissaajahelvetissä on 24h-pikaruokaloita ja potentiaalisesti aikaisin aukeavia kahviloita. Matkalla ytimeen meitä neuvoi vähän viinalta tuoksahtanut herrasmies, ja löysimme pian Burger Kingin, josta odotimme saavamme ruuan lisäksi vessan ja netin. Kahta jälkimmäistä ei saatu. Vähän ennen kuin menimme Burger Kingiin meille kaupitteli yksi reppana aktiivisesti taksikyytiä, tosin hän itse ajoi pyörällä. Kieltäydyimme kohteliaasti, ja lopulta hän myönsi olevansa vain nälkäinen ja pyysi rahaa. Pahoittelimme emmekä antaneet mitään, ja menimme seuraavasta ovesta syömään itsemme ähkyyn. Ei ollut reilua. Vanhat kokemukset rahan antamisesta kerjäläisille eivät kyllä nekään ole olleet kovin rohkaisevia.
Syömisen jälkeen olimme siis edelleen vailla vessaa ja mitään tekemistä pimeässä Bangkokissa, jossa alkoi sopivasti vielä sataa. Meillä on ollut matkanjohtajuudesta vähän leikkimielistä kisailua, ja J suoritti yllättävän vallankaappauksen Burger Kingin jälkeen. Viiden minuutin päästä olimme kaljalla ilmeisesti pubissa, jossa muut juhlivat vielä pitkäksi mennyttä edellistä iltaa. Lattiat olivat täynnä tupakantumppeja ja muuta törkyä, ja rotat vilistivät pöytien alla etsimässä ruokaa. Ja kello oli ehkä puoli seitsemän. Järkyttävä valematkanjohtaja. Korkeintaan nukkehallituksen puheenjohtaja.
Kahdeksan maissa järkeilimme, ettei tilanteemme voi ainakaan paljon huonontua, jos otamme vain taksin hotellille huomattavan aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Mittaria käyttävän taksin saaminen oli taas operaatio, jossa punnittiin kaikki neuvottelutaidot. Lopulta saimme kirkasotsaisen kuljettajan viemään meidät, ja palkitsimme hänet runsaalla tipillä. Kuskien haluttomuus lähteä viemään meitä vain muutaman kilometrin päähän tuntui ymmärrettävältä, kun katselimme järkyttävää aamuruuhkaa, joka odotti kuljettajaa paluumatkalla. Ansiot voivat äkkiä sulaa ruuhkassa seisoskellessa ilman matkustajaa.
Hotellilla arvatenkaan ei ollut heti antaa meille huonetta, mutta netti ja sohva järjestyi, ja ne olivat aika kovia juttuja siinä vaiheessa. Lisäksi saimme huoneen jo tunnin odottelun jälkeen.
Kolme päivää on nyt vietetty suurelta osin ostoskeskuksissa, ja tänään kävimme myös Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla. Onneksi olimme aikaisin liikkeellä, koska väentungos näytti pahenevan hetki hetkeltä. Markkinoiden kohokohtia minulle olivat ehdottomasti myytävät koirat ja varsinkin erikoisiin vaatteisiin puetut pienet oravat, joita mitä ilmeisimmin olisi voinut myös ostaa. Niin, ei kannata mennä sinne eläinsuojeluasioihin ollenkaan.
Ainoa suunnittelemamme pakollinen aktiviteetti Bangkokiin oli thainyrkkeilymatseihin meno, mutta kirottu (paras) thainyrkkeilyareena oli muuttanut hornan tuuttiin, eikä vähän huonompikaan areena ole minkään kätevän matkan päässä. Näinpä ajattelimme mennä katsomaan thainyrkkeilyä vasta Chiang Maissa. Eiköhän nekin meille ihan täydestä mene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti