Ne kiusaannuttavat lomakuvat, taas!

  Jos mielikuvitus ei riittänyt värittämään viimeisimpiä tarinoita, tässä ensiapua:

Kilpparinmetsästäjä

Ilmaista mainosta

Romantiikkahommia

El Nido

Yöperho on kotiloitunut

Miten tätä kuuluu käyttää?

Apo

Tää neopreeni vaan on mun juttu

Alona Beachin iltatunnelmaa

Uimamaisteri

Minkäslaista kasvillisuutta Suomessa on tähän aikaan vuodesta?

Väkinäinen rantapose

Holy diver odottelee

Saarihyppelyn puolivalmis lounaskattaus

Tosi luontevat Ray-Ban-kaksoset

Lounassaari

Lippis hämäsi jenkkiä luulemaan maanmiehekseen

Suurmiehet kuvataan aina sammakkoperspektiivistä

Ränni Bacuitin saaristossa

Ei varmaan kannata pahoitella puhelintasoista kuvaa

Filippiinit: kilpikonnia ja karaokea

Täällä Filippiineillä on aivan tolkuttoman polttavan kuuma päivisin. Lämpötilat ovat Accuweatherin mukaan selvästi alhaisempia kuin Thaimaassa tai Vietnamissa, mutta tuntuma on jotain ihan muuta. Ei edes aurinkoa pysty ottamaan, kun liha alkaa muuten kypsyä. Parikymmentä minuuttia auringossa sai sytkärinkin räjähtämään toissapäivänä Juhon korvanjuuressa. Henkilövahingoilta kuitenkin vältyttiin.

Edellisen postauksen jälkeen matka kävi El Nidoon minibussilla, vanhalla vihollisellamme (matkustusepämukavuuden huipentuma). Meidät haettiin noin puoli tuntia jäljessä aikataulusta, ja matkaan päästiin tuntia myöhemmin. Normihommaa siis. J sai luonnollisesti bussin huonoimman paikan, eikä hänen istuimensa pysynyt lainkaan paikoillaan. Brasilialaisnainen, joka istui kanssamme takapenkillä, yritti kiivaasti järjestää J:lle parempaa istumapaikkaa, mutta tuloksetta. Viiden tunnin lievästi pelottavan ajomatkan jälkeen olimme kuitenkin ehjinä kohteessa. Matkalla oli aika upeita maisemia, eikä kuskikaan tainnut olla kaikista pahin reikäpää, vaikka minibussikuskit tuntuvat olevan ihan oma ihmislajinsa vailla itsesuojeluvaistoa.

El Nidossa ei tietenkään päästy majoittumaan siihen resorttiin, jonka olimme valmiiksi ykkösvaihtoehdoksi katsoneet. Päädyimme naapurin sukellusresorttiin, joka oli muuten ok, muttei todellakaan vastannut haaveisiimme merenrantamajoituksesta. Vähän aikaa jaksoimme olla pahoillamme taas yhdestä tahmeasta alusta, varsinkin kun koko El Nido vaikutti varsin mitäänsanomattomalta. Paikka antoi kuitenkin loppua kohden jatkuvasti kovempia näyttöjä, ja olisimme voineet jäädä pidemmäksikin aikaa, ellei muita juonia olisi jo ehditty aktiivisesti punoa. 

Minua hieman jännitti etukäteen sukeltaminen Filippiineillä, eikä toiminta ihan samanlaista ollutkaan, kuin mihin olemme vaikka Koh Taolla tottuneet. El Nidossa tasapainotusliivini vuoti kuin seula, mutta sukellusopas vakuutti sen olevan kunnossa. Eipä se pinnan alla haitannutkaan, mutta pinnalla odotellessa sitä sai jatkuvasti täyttää välttyäkseen vajoamiselta. Nidon sukelluksista jäi  kuitenkin hyvä mieli, ja bongasimme ensimmäistä kertaa kilpikonnan! Reissulla kuulimme myös hyviä tarinoita sukellusoppaista, jotka eivät erota ilmatankkia Nitroxista ja muuta rohkaisevaa.

Nidon kohokohta oli saarihyppely kuuluisassa Bacuit Archipelagossa, joka muistuttaa karstikallioineen esimerkiksi Phi Phi -saaria Thaimaassa. Reissulla snorklailtiin selkä ja pakarat punaisiksi koralleja ja kaloja tuijotellen, ja J paini vähän meduusan kanssa. 

Majoituimme El Nidossa hiljaisella Corong-Corong Beachilla, jossa ei ollut kauheasti vaihtoehtoja ruokapaikkojen (tai minkään muunkaan) suhteen. Majoituksen hintaan kuului ihan mukiinmenevä aamiainen, mutta se ei ollut koskaan ajallaan valmiina, vaikka meiltä nimenomaan kysyttiin retkipäiviä ajatellen erikseen, milloin haluaisimme syödä. Kertaalleen kävimme kurkkaamassa päärannalla meininkejä, muttei sielläkään valtavaa palvelupaljoutta ollut. Huomaa selvästi, että suurimmissakin Filippiinien turistikohteissa turismin kehitys on vielä alussa verrattuna vaikka Thaimaahan - sekä hyvässä että pahassa.   

Suureksi suunnitelmaksemme El Nidon jälkeen muodostui lähteä ennenaikaisesti Cebulle, koska Palawan ei ollut täysin hurmannut meitä ensimmäisen viikon aikana. Niinpä edessä oli taas armoton matkapäivä minibussissa ja lentokentällä. Lennolla bongasimme myös saman brasilialaisnaisen, joka matkusti kanssamme El Nidoon. Itse lento oli miellyttävän lyhyt, ja muutenkin takuulla hauskin, jolla olen ollut. Lentoemot vetivät pienen biisikärpäsen matkustajille. Valitettavasti olimme heikoilla, sillä tunnistettavat biisit taisivat olla paikallisia erikoisuuksia. Filippiiniläiset ovat muuten todella kovia laulamaan, koko ajan ja kaikissa tilanteissa.

Majoituimme "Cebulla" Mactanin saarelle lähelle lentokenttää yhdeksi yöksi ennen siirtymistä varsinaiseen päämääräämme, Boholille. Satamahommat olivat Cebun päässä vähän sekavat, eikä taksikuskikaan ollut niistä oikein kärryillä, mutta niin vain matkaan taas päästiin. Terminaalissa sokeat hierojat tarjosivat palveluita odottaville matkustajille, ja kukot kiekuivat pyrstösulat pilkistäen laatikoistaan. Matkatavaratkin käytettiin röntgenin läpi. Emme ole muuten käyneet katsomassa paikallista kansallisajanvietettä, kukkotappeluita.

Röntgenistä tuli mieleen, että kas kun en ole ainakaan Iltalehdestä lukenut mitään Bangkokissa vastikään tehdystä pommi-iskusta. Ei varmaankaan ole tarpeeksi raflaavaa, kun kenellekään ei sattunut mitään. Siam Paragon -ostoskeskukseen johtavalla kävelysillalla tai sen läheisyydessä oli siis räjähtänyt käsitykseni mukaan pari putkipommia. Samaa siltaa köpöttelimme lukemattomat kerrat Bangkokissa ollessamme. Isku on poikinut ainakin salaliittoteorioita kansainvälisessä mediassa - onhan se kummallista, ettei niin vilkkaaseen paikkaan asetettu pommi onnistu vahingoittamaan ketään.

Boholilla majoituimme paikan pahimpaan turistirysään, eikä tämäkään ole mielestäni kovin paha. Jos vain kyytikaupustelu ja retkien kauppaaminen olisi vähäisempää, turismin huonot puolet eivät juuri näyttäytyisi. Ravintoloissa on sopivasti valinnanvaraa, ja ranta on kohtalainen. Parasta ovat vedenalaiset näkymät, ja niiden takia tänne yleensä tullaankin. Mekin kävimme Balicasagin saaren ympärillä sukeltamassa, ja ne olivat minulle ehdottomasti parhaat sukellukset tähän mennessä. Kilpikonniakin nähtiin niin, ettei laskuissa pysytty.

Jotta matkalla ei liiaksi rauhoituttaisi, päätimme tehdä parin päivän reissun Apo-saarelle, joka on kuuluisa sukellus- ja snorklausmahdollisuuksistaan. Saaren edustalla on runsaasti suuria kilpikonnia, jotka käyvät matalikossa syömässä. Matka saarelle ei ollut ihan niin helppo ja nopea kuin olimme toivoneet, vaan matkan taittamiseen vaadittiin taas taksi-lautta-taksi-vene-kombo sekä kuusi tuntia. Lonely Planetin mukaan majoituksemme oli "top choice", mistä voi olla montaa mieltä. Maisemat parvekkeelta olivat upeat, ja huone oli meren rannalla, mutta kylpyhuone sekä hyttysarmeija jättivät vähän toivomisen varaa.  Missään muualla ei ole ollut niin aggressiivisia hyttysiä, että niiltä tarvitsisi suojautua suorassa auringonpaisteessakin. Huoneen hintaan kuului aamiainen, lounas ja päivällinen, ja ruuat olivatkin oikein hyviä.

Snorklaillen jättikilpikonnia löytyi heti, ja olivathan ne hauskoja tarkkailtavia. Ranta oli niin karkeaa ja täynnä teräviä korallinpalasia, ettei siinä oikein kyennyt kävelemään paljain jaloin. Snorklailu puolestaan olisi mukavampaa vähän syvemmässä vedessä niin, ettei tarvitsisi pelätä mahastaan kiinni jäämistä koralleihin. Varsinkin kun yksistä shortseista irtosi nappi jo Vietnamissa...

Sukeltaminen ei mennyt minulta ihan putkeen, koska minulle ei löytynyt sopivankokoisia räpylöitä, ja niinpä liian suuret räpylät hinkuttivat stigmamaiset kipeät rakot jalkateriin. Koko sukelluksen ajan sattui jalkoihin niin, etten oikein pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Päätin jättää päivän toisen sukelluksen väliin. J sen sijaan ylisti sukelluksia Apolla vuolaasti. Sukellusliikkeen toimintaa ei mielestäni voi kehua erityisen ammattimaiseksi, ja sukeltaminen pitkän tauon jälkeen ensimmäiseksi tuolla olisi voinut olla aika epämiellyttävää. Allekirjoitusten saaminen sukelluslokikirjoihinkin oli niin hankalaa, että luovutimme. Eikä kukaan kysellyt sukelluskorttejamme.

Lähtö Apolta oli taas pientä säätöä, ja pelkän hotellilaskun saaminen oli hankalaa - puhumattakaan sisällön saamisesta oikeanlaiseksi. Standardimittaisen säädön, merivesipärskeiden ja ajankäytön jälkeen pääsimme mantereelle ja takaisin kohti Boholia. Pikkusatamassa herätti sympatiamme matkaajatytön selvä ahdinko, joka eleistä päätellen aiheutui turistiripulintyngästä erittäin huonossa paikassa. Sataman ainoat ällövessat olivat poissa käytöstä, ja tytön ilme oli aika priceless, kun ovet eivät auenneetkaan. Kyytimme lähti ennen loppuratkaisua, mutta raatimme olisi ehdottanut vaikka mereen hyppäämistä tässä hätätilanteessa.

Apo-matka oli siitä poikkeuksellisen mukava, että saimme jättää rinkkamme Boholin-hotellillemme ja matkustaa välillä vähän kevyemmin kantamuksin. Hyväksi havaitsemassamme hotellissa ei valitettavasti ollut tilaa kaikiksi viideksi yöksi, jotka Boholilla vielä vietämme, mutta pääsimme samaan puljuun kuuluvaan naapuriresorttiin yhdeksi yöksi (tosin hieman kalliimmalla hinnalla). Hauskaa muuttohommaa jatkuvasti, vaikka periaatteessa olemmekin paikoillamme. Suurta ärsyynnystä aiheutui, kun ensimmäisenä aamuna Apon jälkeen kömmimme aamiaiselle tuttuun tapaan, ja selvisi, ettei huoneemme hintaan enää sisällykään aamiaista, toisin kuin ensimmäisellä oleskelupätkällämme. Olisi tietysti pitänyt ymmärtää kysyä asiasta, mutta olisi ollut mielestäni asiallista myös huomauttaa muutoksesta ja kysyä, haluaisimmeko kenties ostaa myös aamiaiset. Päätimme kostaa hurjasti, ja olla käymättä kertaakaan enää oman resorttimme ravintolassa. Vaviskaa!

Aamiaisharmituspäivänä siirryimme myös naapuriresorttiin, jossa meitä odotti iloinen yllätys huoneen upgreidauksesta junior-sviittiin. Sen jälkeen oli kauhean vaikea olla enää vihainen hotellimme epätyydyttävästä asiakaspalvelusta. Huoneesta oli hienot merinäköalat ja valtava terassi. Illaksi repäisimme ja haimme punaviiniä porekylpyä varten. Meillä ei ollut poreammeen käyttö ihan hanskassa, mutta lopulta poreet saatiin asettumaan muutenkin kuin epämääräisiksi (ja suoraan silmiin suuntautuviksi) vesipommeiksi, jotka kastelivat koko kylpyhuoneen.

Filippiinit on mielestäni huikea kohde himosukeltajalle, mutta vesiaktiviteeteista vähät välittävälle en ehkä suosittelisi. Tälle välille sijoittuvana jäisin mielelläni vielä kiertämään muutamat paikat, mutta en usko palaavani tänne, ihan lähivuosina ainakaan. Rannat, joilla olemme käyneet, eivät vedä vertoja esimerkiksi Thaimaan rannoille. Filippiinit on kuitenkin hauskasti erilainen maa kuin nämä muut, joita on ehditty koluta. Esimerkiksi katolilaisuus näkyy selvästi, ja esimerkiksi tricycle-mopotakseihin on maalattu paljon Raamatun lausahduksia. Taksikuskit ajavat rukousnauhat heiluen, ja välillä tuntuukin, että he uskovat homman ihan herran haltuun... Filippiiniläiset vaikuttavat todella ystävällisiltä ja kielitaitoisilta, vaikka ma'am- ja sir-puhuttelu meneekin minusta turhan pokkuroinnin puolelle. Paikallinen ruokakulttuuri ei ole oikein auennut, mutta hirveästi vihanneksista ruuissa ei taideta perustaa. Monet hyvät ruuat on syöty, mutta jotenkin vaikeasti lähestyttävämmältä kuin monet muut tämä ruokakulttuuri tuntuu. Lopuksi täytyy vielä ylistää filippiiniläisten kauniita kasvonpiirteitä - en senkään takia yhtään ihmettele, että tämä on suosittu kohde vanhempien herrasmiesten keskuudessa. Hintataso on minusta yllättävän korkea, vaikkei tässä maailmankolkassa tietysti voi korkeasta hintatasosta oikein puhuakaan.

Mietittiin tässä yhtenä päivänä, mikä on pahinta, mitä tällä matkalla on sattunut. Kaiketi sen yhden lennon peruuntuminen, ja siitäkin selvittiin vähällä. Toivottavasti ei tule enää mitään loppuhuipennuskatastrofia. Reilu viikko jäljellä, täytyy yrittää käyttää se viisaasti. Hongkong, tulossa ollaan!

Kuvaoksennus

Valmiina sukeltamaan tunneliin

Corong-Corong Beach El Nidossa

Ohittamaton tunnelintuke

Koh Phayamin mainio allasalue

Phayamilla rantaa riitti

Koirakuiskaaja elementissään

Aurinko laskee El Nidossa uskomattoman nopeasti

Aika mahtipontista

Thainyrkkeilyn tunnelmaa

Phayamin värikästä hippimeininkiä

Raskas matka bussiasemalle Bangkokissa eksytti meidät puistoon

Ylimittaista tunnelikulkijaa ei hymyilytä

Ansahommia

Valematkanjohtaja Chiang Maissa

Portti Chiang Main vanhaan kaupunkiin

Sissien luovia ansaratkaisuja

Suomikin oli edustettuna War Remnants Museumissa

Vanha kunnon giljotiini

Sotavempaimia

Maisema HCMC:n hotellin kattoterassilta ei ehkä ihan tallentunut kuvaan...

Rantapummi El Nidossa

Lähtemisen sietämätön vaikeus

Eihän tämä blogin kirjoittaminen mitään ylivoimaisen hankalaa hommaa ole, mutta kyllä se vaan on vielä huomattavasti helpompaa olla kirjoittamatta. Chiang Maissa ja Bangkokissa olisi ollut hyvät puitteet kirjoitella, mutta taiteellinen lukko eli laiskuus kirjoittajan korvien välissä ei tahtonut aueta. Vietnamissa ei sitten jostain syystä päässyt Bloggeriin lainkaan. Ehkä blogini on katsottu sen verran arveluttavaksi, että pääsy on bannattu maanlaajuisesti...

Nyt olemme kuitenkin ehtineet Filippiineille asti, ja edessä on viimeinen yö Puerto Princesassa Palawanin saarella. Aamulla odottaa reipashenkinen minibussikyyti El Nidoon, johon kohdistuu aika korkeat odotukset. Alku Filppareilla ei ole sujunut aivan toivotusti, mutta siitä lisää myöhemmin.

Viime tekstin jälkeen aloimme suunnitella lähtöä Chiang Maihin. Paikkaa oli kehuttu meille, ja ajattelimme, että Bangkokin pohjoispuolistakin Thaimaata voisi olla hyvä nähdä edes hiukan. Taustalla oli myös ajatus lähteä kenties Laosin puolelle, kun jo kohtuullisen lähelle olisi päästy. Matkat Laosiin rajanylityksineen ja huonoine jatkoyhteyksineen vaikuttivat kuitenkin sen verran kovalta kamalta, että Laos päätettiin taas hylätä. Olin myös muka tutkinut, että Chiang Maista pääsee lentämään Ho Chi Minh Cityyn eli Saigoniin yhtä kätevästi kuin Bangkokista.

Koska emme olleet vielä matkustaneet täällä junalla, ajattelimme taittaa matkan Chiang Maihin yöjunalla, joka monien mielestä on oikein mukava vaihtoehto. Viimeisenä Bangkokin-päivänämme ennen lähtöä suhasimme metrolla ostamaan junalippuja, joita ei tietenkään ollut seuraavalle päivälle ollenkaan jäljellä. Kiroten valitsimme kakkosvaihtoehdon, yöbussin, joka tietää aina infernaalisen aikaista saapumista kohteeseen ja omituisessa asennossa kökkimisestä kipeitä paikkoja. Pelkkä bussiasemalle suunnistaminen oli tuskaa,  lähinnä siksi, että päätimme kävellä metropysäkiltä senhetkisiin voimiin nähden vähän turhan pitkän matkan asemalle. Olimme kuitenkin jo matkalla rautatieasemalle pysähtyneet käärmefarmilla, ja lomallahan yksi aktiviteetti tai hoidettava asia päivässä on ihan maksimi. Käärmefarmi oli muuten aika kiva. Käärmeidenkäsittelynäytös oli ihan jännä, mutta onneksi kobrat eivät karanneet. Näytöksen lopuksi sai myös mennä ottamaan pytonin harteilleen ja kuvauttamaan itsensä, mutta jätimme väliin. Eräs pikkutyttö meni huvittavan uhmakkaasti hauiksia pullistellen ottamaan käärmeen haltuun, siinä vasta kovis! Kyseessä oli muuten Punaisen Ristin farmi, jolla otetaan talteen käärmeiden myrkkyä vastamyrkkyjen valmistamiseksi ja kehittämiseksi.

Yöbussin lähtöä odotellessa maleksimme vielä läpi kaikki ostoskeskukset, jotka olivat epähuomiossa saattaneet jäädä aiemmin väliin. Näimme myös kävelysillalta mopokolarin uhrin makoilemassa maassa hoidettavana. J ei antanut minun jäädä kyyläämään, epäili minun saavan traumoja... Niinpä ei selvinnyt, kuinka pahasti oli käynyt.

Saimme hotelliltamme vielä ennen lähtöä lahjaksi kalastajahousut uudenvuodentoivotusten kera. Thaimaassahan muuten eletään paikallisen ajanlaskun mukaan vuotta 2558 tai jotain sinnepäin. Maassa juhlitaan kolmesti vuodessa uuttavuotta: meille tuttua uuttavuotta, thaimaalaista uuttavuotta sekä kiinalaista uuttavuotta. Jo on hulinat.

Chiang Maissa vastassa oli totuttuun nähden infernaalinen kylmyys, siis aamulämpötila oli ehkä jossain 15 asteen kieppeillä. Hotelliin sentään päästiin heti lämmittelemään ja nukkumaan, vaikka tuk-tuk-kuski ei ihan vaivatta lupauksistaan huolimatta löytänyt perille. Juho tuli melkein saman tien vähän kipeäksi, ja kaikki järkevät suunnitelmamme Chiang Maita varten menivät oikeastaan munille. Siellä thainyrkkeilymatsissa sentään kävimme, mutta siinä kaikki. Silloinkaan emme jaksaneet jäädä enää katsomaan pääottelua. Auts! Urheilujuoman annostelussa saattoi tapahtua jokin virhe.

Samana päivänä tapahtui muitakin omituisia asioita. Pöytäämme istui ravintolassa ihan pyytämättä norjalainen, Chiang Maissa asuva kirjailijaherrasmies, joka esittäytyi kertomalla, että hänellä on ongelma, hiv-positiivisuus nimittäin. Tyttöystäväkin oli prostituoitu, joka ei kuulemma onneksi ollut asiasta moksiskaan. Nyt hän mietti, uskaltaisiko kertoa hiv:stään kaverilleen. Jurrista päätellen voisin epäillä, että hän on kertonut saman asian jo aika moneen kertaan. Epäilen myös, ettei hän välttämättä ole ollut ihan tuotteliaimmillaan viime aikoina.

Illalla ennen thainyrkkeilyä pysähdyimme myös hauskaan baariin. Henkilökunta tykkäsi käydä juttelemassa meille, ja eräs vähän vanhempi nainen tykästyi minuun kovasti, kun olin kuulemma niin kova hymyilemään. Näkisi vaan... Yksi baarin tytöistä puolestaan ihasteli terävää kulmahammastani, ja kysyi, onko se aito. Ehkä kalvakan ihon lisäksi vampyyrinhampaat ovat kovaa huutoa täälläpäin. Tiedustelin vanhemmalta naiselta myös, oliko hän ikinä käynyt ulkomailla. Ei ollut, vain Bangkokissa kerran. Suomen hän kuitenkin tiesi hyvin, koska hänen ystävällään oli suomalainen mies. Nainen ylisti myös 7-Eleveniä ja oli ihmeissään, kun kerroin, ettei Suomessa ole yhtäkään. Toivottavasti en valehdellut.

Chiang Maissa oli kivoja ravintoloita ja hyviä kirjakauppoja, mutta muuten kaupunki ei oikein tehnyt minuun vaikutusta. Tietysti meiltä jäi myös tekemättä suurin osa jutuista, joita turistit yleensä menevät sinne tekemään, kuten retket ja kokkikurssit. Markkinat olivat todella suuret, mutta emmepä sieltäkään edes mitään erikoisia snackejä ostaneet. Ensimmäisenä aamuna joimme muuten hauskat torikahvit, joilta ei meinannut päästä ollenkaan lähtemään. Jatkuvasti kannettiin lisää teetä pöytään, eikä kieltäytyäkään kehdannut.

Kun selvisi, ettei suoria tai ainakaan järkevänhintaisia lentoja Chiang Maista ollut meille tarjolla, päätimme mennä yöjunalla Bangkokiin, jotta saataisiin se junailukin testatuksi. Kuinka ollakaan, olimme jälleen myöhässä liikkeellä, eikä junalippuja ollut saatavilla. Kyllä taas harmitti, ja reissuhenki oli kaikkea muuta kuin korkealla. Lento Vietnamiin oli varattu, ja maassaoleskeluaikakin uhkasi loppua. Niinpä meitä odotti jälleen yksi kymmenen tunnin bussimatka. Tällä kertaa päätimme kuitenkin tehdä matkan vähän mukavammin(?), ja otimme aamubussin sekä vielä yhden hotelliyön Bangkokista. Niin ei tarvinnut uhrata taas yksiä yöunia.

Bangkokissa taksikuskilla oli taas erinomaisen hankalaa löytää hotellillemme, ja muun muassa pelottomasti peruuttelimme pitkät pätkät vilkkaalla nelikaistaisella tiellä. Ensimmäisen kerran hän oli jättää meidät kyydistä jossain todella kaukana oikeasta määränpäästä. Taksilla suhaaminen on täällä ilahduttavan edullista, mutta silti valitsemme jonkin toisen vaihtoehdon aina kun mahdollista. Kaikki ne hyvät puolet, joita taksilla matkustamisessa Suomessa on, puuttuvat täällä usein. Tarkoitan muun muassa luotettavuutta, nopeutta ja varmaa perillepääsyä.

Lentokentällä onnistuimme ihan vahingossa tilaamaan sellaiset ruuat, että käteisemme riittivät niiden maksamiseen bahtilleen. Aika taitavasti hassattu rahat! Turkish Airlinesin siivin matkasimme Ho Chi Minh Cityyn, jonne varattu viikon pysähdys oli jo alkanut tuntua suurelta virheeltä. Pelkäsin taas kuollakseni koko matkan, mutta Turkish Airlinesilla oli ehkä parhaat lentoeväät tähän mennessä. Ei mitään yritystä lämpimästä ruuasta, vaan hyvät pehmeät leivät ja jotkin makeat leivonnaiset kylkeen. Lentohenkilökunnalla oli tosin täysi työ vetää tarjoilu läpi niin lyhyellä lennolla, ja turvavyövalokin paloi koko matkan. Täytyi pitää raajat tiukasti omalla puolella siltä varalta, että tarjoilukärry karkaa turbulenssissa...

HCMC:n lentokenttä oli yllättävän pieni. Rahan saaminen automaatista oli puolestaan yllättävän vaikeaa, ja vasta kolmannella yrittämällä lykästi. Jostain syystä automaateilla oli enemmänkin suomalaisia norkoilemassa, ja yksi vähän sekakäyttäjän oloinen kaveri lyöttäytyi seuraamme, kun totesimme, että hotellimme ovat samalla suunnalla. Kaveri ei tiennyt mitään paikallisen rahan kurssista ja oli muutenkin vähän iloisen pihalla kaikesta. Hän asui Pattayalla ja oli vain ottanut aamulla taksin lentokentälle ja päätynyt sitten Vietnamiin. Hän jäi tinkaamaan kaikkien huijaritaksikuskien kanssa, vaikka koitin piipittää, että asiallisissa takseissa on mittarit ja ne lähtevät varsinaiselta taksitolpalta. Lopulta pääsimme yhdessä asialliseen taksiin, ja matkalla hän soitteli naimisissa olevan seksituristikaverinsa kanssa illan tyttökuviot selviksi. Hienoja miehiä! Uusi ystävämme jäi ensin taksista pois, ja sovimme, että hän maksaisi 50 000 dongia matkasta. Hän antoi rahat ja ehti jo melkein lähteä paikalta, kun huomasin hänen antaneen meille 500 000 dongia. Olinkin vähän ihmetellyt, mistä hänelle olisi pikkurahaa tullut, kun samalla automaatilla kävimme, eikä sieltä irronnut 100 000 dongia pienempiä seteleitä. Ystävällisesti palautimme ylimääräiset rahat, mutta pahoin pelkään, ettei se suojellut häntä tulevilta huijauksilta...

Mitättömien odotustemme jälkeen HCMC vaikuttikin yllättäen todella mukavalta ja eloisalta kaupungilta. Hotellillamme oli huikea vastaanotto, ja työntekijät olivat oikeita huumoriveikkoja. Hotellillamme oli myös mahtava kattoterassiravintola, josta oli hienot näkymät kaupungin yli. Hintataso oli huomattavasti alhaisempi kuin esimerkiksi Thaimaassa, ja vietnamilaiset puhuivat hyvää englantia ja vaikuttivat muutenkin todella hauskoilta ja ystävällisiltä. HCMC:ssä valitettavasti tapahtuu erittäin paljon varkauksia siten, että mopoileva varas nappaa käsilaukun, puhelimen tai muun arvoesineen suoraan kädestä ja kaasuttaa pois. Parin ensimmäisen päivän aikana kuulemieni juttujen jälkeen päätin myös luopua käsilaukun käytöstä, ja vältyimmekin varkauksilta. Omalla varovaisuudella voi onneksi vaikuttaa aika paljon. Heti ensimmäisenä iltana todistimme ravintolassa taskuvarkausyritystä naapuripöydässä. Hierojakaupustelija yritti viedä lompakon istuvan uhrin taskusta hämäämällä hieronnalla, mutta kaveri huomasi onneksi jotain olevan vialla, kun lompakko oli maassa tuolinjalan alla. Kaupustelijoita oli HCMC:ssä myös enemmän kuin tarpeeksi, se laskettakoon toiseksi miinukseksi.

Liikenne HCMC:ssä oli ehkä vielä hullumpaa kuin Phnom Penhissä, joka on mielessäni nauttinut hulluimman liikennekaupungin kyseenalaista kunniaa tähän asti. Kaupungissa on moottoripyöriä lähteestä riippuen jopa yhdeksän miljoonaa, siis enemmän kuin asukkaita. Jalankulkijoita ei ole kauheasti liikennesuunnittelussa ajateltu, mutta sitkeästi kävelimme silti joka paikkaan henkemme uhalla.

Eihän Vietnamin-visiitti olisi mitään ilman pientä pläjäystä sotahistoriaa, joten kävimme kaikkien muiden turistien tavoin Cu Chin sissitunneleilla ja War Remnants Museumissa. Tunneleilla paljastuivat ylivertaiset sissikykyni, sillä näin lyhyen ihmisen ei juuri tarvinnut kuin vähän kumartua mahtuakseen liikkumaan turisteille avoinna olevissa, laajennetuissa tunneleissa. J:llä ei ollut ihan yhtä helppoa, mutta hänkin selvisi. Jotkut nynneröt kääntyivät heti suuaukolla pois. Tunnelikierroksen yhteydessä oli muutakin mielenkiintoista esittelyä Vietcongin sissitoiminnasta sekä mahdollisuus räiskiä rahaa vastaan valitsemallaan aseella. Pienet ampumaäänet taustalla toivat kieltämättä autenttista tunnelmaa esittelykierrokselle. Ihan ampumaradan vieressä oli myös kahvio, jossa pysähdyimme odottamaan niitä, jotka mahdollisesti halusivat käydä ampumassa. Ei mikään rentouttavin kahvio. Ihan kuurouttava meteli. Ja lapset itkee lohduttomasti, kun idioottivanhemmat vievät tuollaiseen paikkaan. Vähän ihmettelen. Kierroksen lopuksi oli vielä lounas, eli maistiaiseksi maniokkia(?), joka oli sota-ajan tyypillistä ruokaa. Maistui lähinnä perunalle. Jotkut yökkäilivät ja heittelivät maniokinpalasia pusikkoon.

Toisena päivänä oli vuorossa museo, jossa olikin paljon näyttelyitä. Kuva sodasta oli tietenkin maalattu vain vietnamilaisten näkökulmasta, ja mukana oli paljon häiritseviä kuvia. Minua ärsytti jotenkin, kun monet olivat olevinaan niin kamalan järkyttyneitä kuvista ja tiedoista. Minkälaista ovat kuvitelleet sodan oikein olevan? Ja samanlaista paskaa tapahtuu tälläkin hetkellä maailmalla. Minusta mielenkiintoisin eli järkyttävin näyttely oli amerikkalaisten käyttämän Agent Orangen eli dioksiinia sisältävän myrkyn vaikutuksista Vietnamissa. Sitähän levitettiin tolkuttomat määrät Vietnamiin, koska kasvillisuus, jonka seassa sissien oli helpompi piileskellä, oli saatava tapetuksi. Myrkylle altistuneet ihmiset ja heidän jälkeläisensä ties kuinka monenteen polveen asti kärsivät aivan uskomattomista sairauksista ja kehityshäiriöistä. Ja heitä on paljon. Jopa HCMC:n katukuvassa näkyi mielestäni huomattavan paljon esimerkiksi lyhytkasvuisia ihmisiä, ja epäilen, että asioilla voi olla yhteys...

Museossa sattui myös taas yllättävä Suomi-kohtaaminen. J oli kyllästynyt näyttelyihin jo ennen minua ja oli siirtynyt aulaan istuskelemaan. Kun tulin näyttelystä, näin J:n juttelevan pariskunnan kanssa ja arvelin hänen törmänneen joihinkin ennalta tuntemattomiin suomalaisiin. Toinen olikin Juhon kaveri, joka reippaasti esittäytyi heti. Kun olin hölmönä ojentamassa kättä pariskunnan toiselle osapuolelle, tämä tokaisi vain, että kyllähän me tunnetaan. Täytyi oikein hieraista sotakuvien polttamia silmiä ennen kuin tunnistin, kuka tämä mystinen tuttu oli. Hetken päästä tajusin, että tämän toisenkin pariskunnan osapuolen kanssa on joskus törmätty, mutta en tiennyt näiden kahden edes tuntevan toisiaan. Olipa sekavaa. Ja yllättävää.

HCMC:ssä istuimme pariin otteeseen iltaa hämeenlinnalaisen kuusikymppisen(?) pariskunnan kanssa. He olivat reissanneet 90-luvun lopusta asti Kaakkois-Aasiassa, ja he olivat tällä kertaa valinneet Vietnamin parin kuukauden reissunsa kohteeksi. Heidän kanssaan menimme myös yömätölle kulmakunnan parhaaseen pho-keittopaikkaan, joka luonnollisesti oli auki ympäri vuorokauden. Kun vihdoin kotiuduimme iltariennoilta, hotellimme ovet olivat jo säpissä. Onneksi ovimies heräsi nokosiltaan portaikosta päästämään meidät sisään. En tiedä, oliko se vain riehakas tunnelma, mutta paikallinen vodka oli silloin maistuvinaan todella hyvältä!

Viikon oleskelun jälkeen tuli aika jatkaa matkaa Filippiineille. Vietnamista jäi kyllä sen verran hampaankoloon, että sinne voi joutua menemään vaikka uudelleen. Lennolla Manilaan koettiin tavallistakin kovempia kauhunhetkiä, kun kapteeni joutui suorittamaan kesken laskeutumisen ihan lähellä maata ylösvedon, koska joku tampio oli edelleen tiellä kiitoradalla. Kunniakierroksen jälkeen pääsimme vihdoin laskeutumaan turvallisesti. Manilassa meillä oli useamman tunnin odottelu jatkolennolle, ja vaihdoimme verkkaisesti terminaalia. Terminaalimme olikin sitten joku maailman kuppaisin kotimaan terminaali, jossa ei ollut kunnon ravintoloita, kahviloita tai muutenkaan odottelutiloja.

Kun lentomme Puerto Princesaan piti lähteä, kuulutettiin, että odotellaan sään paranemista määränpäässä. Tunnin päästä ilmoitettiin, että lento on peruttu. Onneksi tietoa ei jouduttu odottelemaan kauempaa. Lentoyhtiön tiskeille oli tietenkin karmea jono, kun kaikki lennon matkustajat hakivat matkatavaroitaan ja varasivat uutta lentoa. Siinä vaiheessa aloimme jo punoa juonia koko Palawanin hylkäämiseksi, ja mietimme, josko lähtisimme illan viimeisellä koneella villisti ihan eri paikkaan. Se oli tietysti huono ajatus siinä mielessä, että meillä oli täältä jo muutamaksi yöksi majoitus varattuna ja maksettuna. Toisaalta ensimmäinen yö meni joka tapauksessa harakoille lennon peruuntumisen takia. Taivuimme kuitenkin ehdotukseen lähteä matkaan heti seuraavalla lennolla, joka tietysti lähti aamuviideltä. Myöhemmät lennot olivat jo täynnä. Meille tarjottiin mahdollisuutta yöpyä kentällä, mutta päätimme, että sinne emme ainakaan jää. Onneksi tien toisella puolella oli kelvollinen, joskin vähän turhan kallis hotelli.

Täällä Filippiineillä ihmiset vaikuttavat kummallisen mieltyneiltä aseisiin. Ja virkavaltaa on kaikkialla paljon. Pankkienkin ovilla vartijoilla on hervottomat tussarit. En tiedä, pitäisikö niiden lisätä vai vähentää turvallisuudentunnetta. Kentältä meitä lähti pyssymies saattamaan hotellille, ja olin ihan varma, että hän vähintään ryöstää meidät. Tuntemattomien avuliaisuus on aina vähän epäilyttävää. Ryöstöä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan pääsimme turvallisesti hotellille matkalla olleista pimeistä kujista huolimatta.

Virkistyneinä suuntasimme kentälle kolmelta yöllä. Toisen lentoyhtiön lennon samaan kohteeseen ilmoitettiin viivästyvän sään takia, ja silloin olimme varmoja, ettemme mekään ilmaan pääse. Taas herättelimme henkiin ajatusta suunnitelmien muutoksesta, mutta valtavaksi yllätykseksi pääsimme ajallaan matkaan. Olin tietysti varma, että sää on hirveä ja että ellemme kuole, saan vakavat traumat kauhulennosta... Kaikki meni kuitenkin mallikkaasti, ja Filippiinit sai ensimmäisen plussapisteen kankean alun jälkeen. Kentälläkin meitä odotti hotellikyyti ihan pyytämättä - toinen plussa.

Puerto Princesa sinänsä ei ole parin päivän kokemuksella ollut oikein mistään kotoisin. Jo normaalinnäköisen ravintolan löytäminen on vaikeaa, ja tämän pitäisi olla koko Palawanin kulinaristinen keskus. Oivoi, mikähän meitä vielä odottaa. Filippiiniläinen ruokahan tuppaa kuulemma olemaan kaikkien muiden kuin filippiiniläisten mielestä liian raskasta, suolaista ja makeaa. Ensivaikutelman perusteella asia voi olla näin, mutta ei nyt vielä heitetä kirvestä kaivoon. Kokeilunhalu oli tosin tänään sillä tasolla, että söimme Mäkissä, kun vielä voimme... Täällä on varmaan enemmän kolmipyöräisiä mopotakseja kuin mitään muita kulkuneuvoja. Juho ehti juuri kehaista, etteivät kuskit olleet kovia tyrkyttämään kyytiä, kun luulo osoittautui täysin vääräksi. Koko Palawanilla ei ole muualla kuin Puerto Princesassa automaatteja. Voimme siis vain arvailla, paljonko tarvitsemme muualla käteistä ja toivoa, ettei meitä ryöstetä ennen kuin ehdimme käyttää sen. Tänään rahan saaminen automaatistakaan ei meinannut onnistua, vaan J sai nostetuksi ainoastaan puolet ajatellusta summasta. Ihme nostorajoja ja kaikkee.

Huominen voi olla taas positiivisten yllätysten tai karvaiden pettymysten päivä. Meillä ei ole majoitusta varattuna, koska netissä olevat majoitukset vaikuttivat joko tolkuttoman kalliilta tai muuten täysin luokattomilta. Pahoin pelkään, että se on tilanne useimpien majoitusten suhteen. Eipähän tarvitse sitten jäädä sinne kitumaan, jos ei miellytä, kun ei ole varaustakaan.

Leukaa vaan rintaan, soommoro!

Koh Phayam, lukiukkojen paratiisi

Löysän letkeästä saarielämästä on siirrytty juuri ennen totaalista hipahtamista taas kaupunkiin, Bangkokiin. Phayamilla ehdimme jo huomaamatta siirtyä kasvisruokavalioon ainakin vuorokauden ajaksi. Vähänkin pidempi visiitti ja olisimme voineet alkaa pössytellä tai joogata.

Tähän väliin voisin kertoa pari juttua matkavarustuksestamme. Blogin kirjoittaminen tuottaa pientä tuskaa, koska aiemminkin kiukutellut i-näppäin on nyt lakannut kokonaan toimimasta. Nerokkaasti ratkaisin ongelman toistaseksi lyömällä kaikki i-kirjaimet leikepöydältä. Aika vaikea uudelleenohjelmointi sormille. Onneksi i-kirjainta ei juurikaan tarvitse käyttää... Tämän saman koneen virtajohtohan aloitti teknisten ongelmien jatkumon jo Singaporessa, mutta se on saatu pienellä räpläyksellä ainakin useimmiten toimimaan. Luvattujen nettiyhteyksien toimintaan ei tässä varmaan kannata edes mennä. Puhelimeni lakkasi vähän ennen lähtöä siirtämästä kuvia normaalisti koneelle, minkä takia en ole viitsinyt sillä juuri kuvata. Kamera puolestaan ei ole täällä aina jaksanut tilttailultaan käynnistyä, ja sillä kuvaaminen nyt on muutenkin ollut aina tervanjuontia.

Phayamilla reippaat hotellipojat kantoivat J:n rinkkaa niin rivakasti, että toisen olkahihnan solki meni rikki. Oman rinkkani metallituet törröttelevät kaikkialta, mistä ei pitäisi. Voipi siis olla rinkkojen taru lopussa tämän reissun jälkeen. Mikä siinä on, että halvalla (ja usein kalliillakin) on niin vaikea saada hyvää? Matkaa varten (= varma tuho) ostamani käsilaukkukin osoittaa jo luhistumisen merkkejä. Hrmpfh. Ei siis olla mitään välineurheilijoita täällä maailmalla.

Laivamatka Koh Phayamille oli niin rauhallinen, että sitä oli vaikea uskoa todeksi muiden viimeaikaisten kokemusten perusteella. Kyllä kannatti lähteä eri merelle seilaamaan, heti helpotti! Laivahenkilökunnan omituinen innokkuus pelastusliivien käyttöön vähän hämmensi, mutta syy selvisi pian: satamaan johtavan joen päässä oli runsaasti poliiseja valvomassa myös liivien käyttöä. Kun poliisit oli ohitettu, laivapoika heitti saman tien liivit mäkeen.

Phayam oli juuri sellainen kuin olimme odottaneet ja toivoneet: aurinkoa, hienoa rantaa eikä oikein ketään missään. Kuitenkin ehkä 70 prosenttia saarella tapaamistamme ihmisistä oli suomalaisia, mikä tuntui vähän oudolta. Phayam oli selkeästi paratiisimaisin paikka, jossa olen koskaan käynyt. Siellä päästimme vihdoin myös sisäiset lukiukkomme irti. Parin päivän aikana menikin yhteensä joitain tuhansia sivuja, mikä ylittänee selkeästi kaunokirjallisuuden kohtuukäytön rajat. Lukiputki kuvatuissa olosuhteissa voi aiheuttaa esimerkiksi palanutta nahkaa, lyhentyneitä yöunia sekä faktan ja fiktion erottamisvaikeuksia. Olemme vähän kaavailleet Leiri 14 -kirjasta innostuneina lanseerattavaksi Pohjois-Korean vankileireiltä tuttuja itsekritiikki-istuntoja. Mieluiten tietysti niin, että J tunnustaa syntejä ja minä annan sopivia rangaistuksia.

Phayamilla selvisi sekin, ettei skootterilla matkustaminen kaksi päällä kaikkien matkatavaroiden kanssa ole homma eikä mikään. Vuokramopomme tosin oli ikävä rämä, joka meinasi hyytyä kaikkiin mäkiin lomailun lihottamien vartaloidemme alla ja jonka jalka kolahteli pahaenteisesti tiehen jatkuvasti. Mittavaa huruajelua ei siten tällä kertaa harrastettu, eikä saarella kai todella oikein mitään olekaan.

Rahojen kanssa tapahtui pieni virhearvio, ja olimme hätää kärsimässä automaatittomalla Phayamilla. Hyvää provisiota vastaan saa joissain paikoissa kortiltakin höylättyä, mutta me päätimme vaihtaa riistokurssilla Singaporesta ja Malesiasta jääneitä käteisiä. Pääsimmepä ainakin eroon niistä - ja tehokkaasti.

Äärimmäisestä helppoudesta haaveillen ostimme yöbussiliput Bangkokiin jo Phayamilta, varmaankin hyvään ylihintaan. Paluumatkan laiva ei näyttänyt alkuunkaan merikelpoiselta päällepäin, mutta se oli sisältä yllättävän mukava. Matka tosin kesti paljon kauemmin kuin olisi pitänyt, mutta se nyt on normaalia. Siinä vaiheessa, kun aloimme rantautua kammottavaan tavarasatamaan, arvelin, että ongelmia tulee. Satamalaiturille siirryttiin mukavasti aivan liian huteralta ja pitkältä näyttänyttä lankkusiltaa pitkin kaikkien matkatavaroiden kanssa ja luonnollsesti ilman mitään kaiteita. Tai siis, lukuun ottamatta laivan kaidetta, jonka yli oli kiivettävä päästäkseen vankasti kaiteiden väliin asetetulle lankulle. Synkistä odotuksistani huolimatta kaikki pääsivät rantaan, mutta siellä odotti uusi ongelma. Herra Ponia, jonka piti noutaa meidät bussiasemalle, ei näkynyt missään. Se oli sinänsä ymmärrettävää, koska laiva oli paljon myöhässä. Lisäksi olisin ollut herra Ponina ihan eri satamassa odottamassa. Mutta hei, kyllähän paikallisten pitää tietää nää jutut.

Satamassa kyselimme herra Ponia ja heiluttelimme tikettiämme epätoivoisesti. Tutulla häsläyksellä ystävälliset thait tutkivat lippuamme ja soittivat jonnekin. Sitten jo varmaan neljäs henkilö alkoi päättäväisesti ohjata meitä kyytiinsä. En ollut kauhean innokas hyppäämään kyytiin, koska ensimmäiset auttajat eivät olleet kertoneet mitään puhelunsa annista, ja he olivat siirtyneet hieman kauemmaksi soittamaan. Autoon kuitenkin päädyimme muiden turistien kanssa, ja meidät vietiin bussiasemalle. Rouva kuljettaja puhui ehkä vaikeimmin ymmärrettävää englantia miesmuistiin, ja taisin vahingossa sopiakin hänen kanssaan jotain, en tosin tiedä mitä. Ainakaan emme maksaneet kyydistä mitään, toisin kuin muut.

Bussiasemalla lippuamme ihmeteltiin taas muutaman hengen voimin, ja puheluita soitettiin. Lopulta meidän piti odotella asemalla herra Ponia, emmekä ymmärtäneet sen tarkoitusta enää ollenkaan, kun kerran olimme jo asemalla. Nälkään ja yleisvitutukseen nähden liian pitkän odotuksen jälkeen paikalle saapuu "herra Pon", pieni ja hymyilevä nainen. Hän oli rouva Pon, joka kertoi meidän olevan väärällä bussiasemalla. Niinpä tietenkin. Kaikki kääntyi kuitenkin lopulta parhain päin, kun hän vei meidät kyydissään toimistolle, jonne saimme jättää tavaramme siksi aikaa, että pyörähdimme kaupungilla syömässä. Kaupan päälle tuli kyydit oikealle bussiasemalle.

Bussiyö sujui ihan mukavasti, minä nukuin vähän enemmän ja J vähän vähemmän. Yömatkustamisessa huono puoli onkin yleensä vasta perille saapuminen, joka empiiristen tutkimustemme perusteella tapahtuu 100 prosentin todennäköisyydellä ennen kukonlaulua. Mitkään paikat eivät ole auki, hotelliin sisäänkirjautumisesta voi vain haaveilla ja liikkeellä on pelkästään muita hörhöjä. Saavuimme Bangkokiin onneksi sentään vasta puoli kuudelta aamulla, eikä kaupunkikaan enää ole täysin tuntematon. Bussi jätti meidät "Khao San Roadille" (eli todellisuudessa ehkä kilometrin päähän), ja arvelimme sen olevan hyvä sijainti siinä mielessä, että kyseisessä reppureissaajahelvetissä on 24h-pikaruokaloita ja potentiaalisesti aikaisin aukeavia kahviloita. Matkalla ytimeen meitä neuvoi vähän viinalta tuoksahtanut herrasmies, ja löysimme pian Burger Kingin, josta odotimme saavamme ruuan lisäksi vessan ja netin. Kahta jälkimmäistä ei saatu. Vähän ennen kuin menimme Burger Kingiin meille kaupitteli yksi reppana aktiivisesti taksikyytiä, tosin hän itse ajoi pyörällä. Kieltäydyimme kohteliaasti, ja lopulta hän myönsi olevansa vain nälkäinen ja pyysi rahaa. Pahoittelimme emmekä antaneet mitään, ja menimme seuraavasta ovesta syömään itsemme ähkyyn. Ei ollut reilua. Vanhat kokemukset rahan antamisesta kerjäläisille eivät kyllä nekään ole olleet kovin rohkaisevia.

Syömisen jälkeen olimme siis edelleen vailla vessaa ja mitään tekemistä pimeässä Bangkokissa, jossa alkoi sopivasti vielä sataa. Meillä on ollut matkanjohtajuudesta vähän leikkimielistä kisailua, ja J suoritti yllättävän vallankaappauksen Burger Kingin jälkeen. Viiden minuutin päästä olimme kaljalla ilmeisesti pubissa, jossa muut juhlivat vielä pitkäksi mennyttä edellistä iltaa. Lattiat olivat täynnä tupakantumppeja ja muuta törkyä, ja rotat vilistivät pöytien alla etsimässä ruokaa. Ja kello oli ehkä puoli seitsemän. Järkyttävä valematkanjohtaja. Korkeintaan nukkehallituksen puheenjohtaja.

Kahdeksan maissa järkeilimme, ettei tilanteemme voi ainakaan paljon huonontua, jos otamme vain taksin hotellille huomattavan aikaisesta ajankohdasta huolimatta. Mittaria käyttävän taksin saaminen oli taas operaatio, jossa punnittiin kaikki neuvottelutaidot. Lopulta saimme kirkasotsaisen kuljettajan viemään meidät, ja palkitsimme hänet runsaalla tipillä. Kuskien haluttomuus lähteä viemään meitä vain muutaman kilometrin päähän tuntui ymmärrettävältä, kun katselimme järkyttävää aamuruuhkaa, joka odotti kuljettajaa paluumatkalla. Ansiot voivat äkkiä sulaa ruuhkassa seisoskellessa ilman matkustajaa.

Hotellilla arvatenkaan ei ollut heti antaa meille huonetta, mutta netti ja sohva järjestyi, ja ne olivat aika kovia juttuja siinä vaiheessa. Lisäksi saimme huoneen jo tunnin odottelun jälkeen.

Kolme päivää on nyt vietetty suurelta osin ostoskeskuksissa, ja tänään kävimme myös Chatuchakin viikonloppumarkkinoilla. Onneksi olimme aikaisin liikkeellä, koska väentungos näytti pahenevan hetki hetkeltä. Markkinoiden kohokohtia minulle olivat ehdottomasti myytävät koirat ja varsinkin erikoisiin vaatteisiin puetut pienet oravat, joita mitä ilmeisimmin olisi voinut myös ostaa. Niin, ei kannata mennä sinne eläinsuojeluasioihin ollenkaan.

Ainoa suunnittelemamme pakollinen aktiviteetti Bangkokiin oli thainyrkkeilymatseihin meno, mutta kirottu (paras) thainyrkkeilyareena oli muuttanut hornan tuuttiin, eikä vähän huonompikaan areena ole minkään kätevän matkan päässä. Näinpä ajattelimme mennä katsomaan thainyrkkeilyä vasta Chiang Maissa. Eiköhän nekin meille ihan täydestä mene.

Surkuhupisukellus

Ranongista iltaa. Jälleen on yksi uuvuttava matkapäivä selätetty, ja olemme valmiita uuteen koitokseen heti huomenna. Huomenna ei pitäisi olla paha siirtymä, mutta olemme jo oppineet, ettei niin lyhyttä matkaa olekaan, ettei siihen menisi koko päivää. Hyvä, että älysimme ottaa pit stopin tähän Ranongiin, emmekä haihatelleet taittavamme koko matkaa Koh Phayamille samana päivänä.

Lautta Taolta Chumphoniin oli loppuunmyyty. Ensimmäinen ilmeisesti Chumphoniin lähtenyt lautta oli aivan täyteen ammuttu kansipaikkoja myöten, mutta meidän lautassamme, joka lähti heti perään, oli hyvinkin väljää. Kummallista. Lauttamatka oli taas aika villi, vaikka merenkäynti olikin jo paljon kesympää kuin mennessämme Taolle. Taolla meille naureskeltiinkin, että olimme valinneet kaikista pahimman myrskypäivän.

Mukavuudenhaluisina ostimme jo check-inin yhteydessä lauttafirmalta lipun Chumphonin satamasta bussiasemalle, jotta pääsisimme jatkamaan mahdollisimman sujuvasti matkaa. Satamassa oli vähän kujailuhommia, ja löysimme bussille viimeisinä. Kaikki heitettiin bussista ulos rautatieasemalla, josta ihmiset ohjattiin tuk-tukin kyytiin. Heti, kun kaikki olivat ahtautuneet mahdollisimman epämukavasti kyytiin, kuljettaja pyysi 100 bahtia per henkilö kyydistä. Ala siinä nyt sitten venkoilla vastaan. Mutta kyllä taas oli viilattu linssiin tai sitten teimme itse virheen jossain kohtaa (mahdotonta). Jos ostaa lipun bussiasemalle, olisi kiva päästä sinne bussiasemalle eikä rautatieasemalle, jossa pitää maksaa kaksinkertaisesti ensimmäisen lipun hinta päästäkseen perille.

Bussiasemalla matka alkoi kääntyä plussan puolelle, vaikka bussin lähtöön olikin tunnin odotusaika. Bussi oli kuitenkin edullinen ja mukava, lisäksi vehreät maisemat matkalla olivat kivaa katseltavaa. Ranongissakin kyyti hotellille järjestyi näppärästi, ja samalla selvisivät huomisen taksi- ja laivahommat.

Sitten otsikkoon viitaten parin päivän takaisiin tunnelmiin. Uudenvuodenaattona heräsimme reippaasti aamusukellukselle. Ryhmässämme oli meidän ja espanjalaisen oppaan lisäksi kaksi muutakin, ranskalainen tyttö ja kenties espanjalainen poika. Laivalla oli toki muitakin ryhmiä, mutta hämmästykseksemme mukaan ei sattunut edes ketään puolituttua. Kun pääsimme ensimmäiselle sukellussaitille, opas käski meitä menemään pukemaan varusteet päälle. Siinä vaiheessa ryhmämme kaksi muuta jäsentä kaatoi itselleen kahvit. Oppaan ja J:n kanssa saimme sitten odotella täysissä pukeissa näitä sankareita aimo tovin. Kun meidän piti kaikkien olla valmiita lähtemään, selvisi, että poika, nimetään hänet vaikka Jaskaksi, oli unohtanut laittaa tankin remmin kiinni, ja tankki putosi kolisten takaisin telineeseen. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme veteen, jossa vielä odotti reipas aallokkouinti poijulle. Laskeutumisessa en meinannut päästä millään alas, ja J sai vetää minua perässä. En ehkä ollut täysin sopeutunut juuri edelliskerralla kevennettyihin painoihin. Vedessä oli surkea näkyvyys, enkä olisi erottanut valashaita sukeltajasta, vaikka olisin sellaisen nähnyt. Sukelluksen edetessä kävi myös selväksi, että tämä Jaska on varsin holtiton sukeltaja, jota ei paljon kiinnosta, missä muu ryhmä huitelee. Jaska halusi uida ihan omia polkujaan, mikä on tosi kivaa noinkin suuressa ryhmässä ja huonossa näkyvyydessä. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen olin jo vähän sitä mieltä, ettei toiselle ehkä kannattaisi edes lähteä.

Toiselle sukellukselle tietenkin silti lähdettiin, enkä vaivautunut lisäämään painojakaan, kun laskeutumisen jälkeen painot olivat olleet ihan hyvät. Toinen sukelluskohde oli hylky, jolla on kokemuksemme mukaan aina ollut huono näkyvyys - se ei kuitenkaan valmistanut meitä siihen ikuiseen pimeyteen, joka pohjassa odotti. Olematon näkyvyys yhdistettynä ryhmämme spedesukeltajaan oli aika kovaa kamaa. Tuli ensimmäisen kerran sellainen olo pinnan alla, että täytyy ihan tosissaan keskittyä pitämään huoli itsestään ja oppaan mukana pysymisestä. Kun samoilla nurkilla on lisäksi miljoona muuta sukeltajaa, on aika vaikea erottaa juuri omat ryhmäläiset kaikista muista sammakkomiehistä. Holtiton Jaska ei tietenkään pienistä hämääntynyt, vaan jatkoi ihan omaa sooloiluaan. Jaskaa etsittiin muutamaankin otteeseen sukelluksen aikana, mutta kuin ihmeen kaupalla selvisimme kaikki yhdessä pintaan. Turvapysähdyksen aikana ryhmäämme liittyi myös eräs oman ryhmänsä kadottanut pulikoija. Painoihin kajoamattomuus kostautui minullekin turvapysähdyksen aikana, ja jouduin heittämään villejä kuperkeikkoja polskien pohjaa kohti pysyäkseni pinnan alla edes jotenkin. Tankki olikin pikku urheilun jäljiltä harvinaisen tyhjä pinnalla. Luonnollisesti Jaskaa jouduttiin noutamaan turvapysähdyksenkin aikana, ja minä pidin sen aikaa oppaan puolesta pintaan lähetetyn merkkipoijun narua. Oujee, se vasta oli hauska lisä omien nosteongelmien kylkeen. Pinnalla opas pyyteli minulta ja J:ltä anteeksi sukelluksen kulkua, ja saimme vähän kehujakin. Sokeiden keskuudessa yksisilmäinenkin on kuningas!

Yksisilmäisestä tulikin mieleen samalla laivalla ollut ruotsalainen mies, jolla oli proteesijalka. Ensimmäisellä sukelluksella hän onnistui saamaan terveeseen jalkaansa ikävän pusun meduusalta. Hän myös kertoi Phi Phi -saarilla sukeltaessaan raapineensa saman jalan koralleihin niin, että tulehduksesta oli edelleen antibioottikuuri päällä. Ettei vaan olisi vähän tapaturma-altis kaveri?

Kun olimme lähdössä sukelluskoululta, kuului ihme kolaus. Ja toinen. Ystävämme Jaska oli tällä kertaa mopon selässä, ja hänellä taisi olla vähän vaikeuksia senkin hallinnan kanssa. Kaikki esteet hän ainakin kartoitti ajamalla niitä päin. Turvallista matkaa vain Jaskalle ja muille Taon teillä liikkuville.

Uudenvuoden vietimme muutamien muiden suomalaisten kanssa syöden, juoden ja iltaa istuen. Rannalta oli ihan komeat ilotulituksetkin. Välillä suorastaan jännitti, mäjähtääkö joku posauspommi omaan tauluun. Silmä- ja muilta vammoilta kuitenkin vältyttiin ilmeisestä onnettomuusriskistä huolimatta. Koska myöskään täysin sietämätöntä tropulaa ei tullut, voi kai sanoa, että ilta oli onnistunut.