Täällä Kuala Lumpur, kuuluuko?
Aina sama virsi, mutta jälleen on ehtinyt kulua liian monta postauksetonta (posketonta?) päivää. Katsotaanpa, mitä muistan kertoa. Jännästi muuten aina unohtuu suuri osa kaikista hauskoista jutuista kirjoittaa tänne blogiin. Ehkä pitäisi kirjoitella hieman päivemmällä.
Hyvästelimme Langkawin torstaiaamuna ja nyt olemme siis KL:ssa. Köysiradan testaaminen osoittautui oikeaksi kestävyysurheiluksi: kokonaisjonotusaika vaunuun astumiseen noin 2 tuntia ja 15 minuuttia. Herkullista hellepuuhaa. Skotteina emme olleet halukkaita maksamaan express lane -palvelusta, jonka avulla olisi voinut välttää jonon. Olisi ehkä pitänyt, vaikka lisähinta olisikin ollut 15 euroa per tiketti. Onneksi emme tienneet, kauanko jonottaessa menisi, sillä muuten olisi jäänyt koko cable car väliin. Kun asiaan päästiin, kierros oli ihan rahanarvoinen. Maisemat olivat messeviä, sillä köysiradan päätepiste on 700 metrin korkeudella merenpinnasta. Kyyti maksoi noin 7,5 euroa per pää. Aluksi tosin luulimme, että halvimmatkin liput maksaisivat yli 20 euroa. Jotenkin koko homma oli järjestetty ja informoitu sekavasti, ainakin tällaisten turistitollojen näkökulmasta. Ja malesialaiseen asiakaspalvelukulttuuriin ei kokemustemme mukaan kuulu vahingossakaan kertoa mitään, mitä ei erikseen kysytä.
Olimme kaavailleet köysiratakierrosta tiistaille, mutta huolestuttavat jonot yhdistettynä kuvitellun korkeisiin lippuhintoihin saivat meidät perääntymään. Päätimme mennä seuraavana aamuna mahdollisimman aikaisin paikalle minimoidaksemme odotusajan. Sehän meni mainiosti, sillä heräsin yöllä parin tunnin unien jälkeen arviolta kolmen maissa enkä saanut enää unta ennen kuin kello oli melkein kahdeksan. Yritä siinä sitten nousta ennen yhdeksää. Tutkimattomat ovat nukkumatin tiet. Lähtö siten viivästyi jumpituksen vuoksi, ja olimme jonossa noin tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Kohtalokas tunti. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, miten tyytyväinen myös J oli tästä viivästyksestä. Erityisen ilahduttavaa oli, kun jonon ohi -lippujen myyjä kysyi, miksi emme tulleet aikaisemmin. Vettä kiukaalle!
Päivä jatkui tuskastuttavissa merkeissä, sillä siirryimme heti köysiratakierroksen jälkeen Pantai Cenangille etsimään viimeiseksi Langkawin-yöksi varaamaamme kämäistä motellia. Taksisuharien jalon ammattikunnan edustaja ei tiennyt, missä motelli sijaitsee, sen paremmin kuin mekään. Meitä näet kohtasi edellisellä hotellillamme ikävä takaisku, kun hotellin netti lakkasi toimimasta jo päivän-pari ennen lähtöämme. Tarpeellinen selvitystyö paikan sijainnista jäi puutteelliseksi. Joudun taas antamaan pyyhkeitä paikalliselle palveluasenteelle verrattuna esimerkiksi Baliin. Täällä taksikuski ei todellakaan vaivaudu etsimään tai kyselemään, jos ei tiedä jonkin paikan sijaintia, toisin kuin Balilla.
Niin harhailimme kantamustemme kanssa, kunnes suhteellisen vähällä kiristelyllä löysimme perille. Tuskaa helpotti matkalla nautittu pitsa-pastalounas. Huone oli kohtalaisen ällö, mitä osasimme ounastella jo etukäteen. Majoitusvaihtoehdot olivat edelleen vähissä. Kylpyhuoneen hana vuoti seinän sisältä niin kovaäänisesti loristen, että juuri ja juuri yöllä pystyi nukkumaan. Pyyhkeet ja lakanat näyttivät siltä, että ne oli poistettu puklausrättikäytöstä ennen kuin ne tulivat motellivieraille. Ei kai silti saa valittaa. Sekin jannu varmaan laittaisi paikat priimakuntoon, jos olisi varaa.
Päivätehtävänä oli hankkia kyyti Kuala Lumpuriin seuraavaksi päiväksi. Se onnistui sentään kohtuullisen vähällä vaivalla. Löysimme myös kirjakaupan, jota olimme etsineet useaan otteeseen. Kävimme puljussa hätäisesti kerran, päätimme palata paremmalla ajalla ja sen jälkeen maa tuntui nielleen kaupan. Uusia kirjoja ja vanhoista eroon, jihuu!
Torstaiaamuna meillä oli ilo herätä kuudelta aamulla koko päivän kestävälle matkalle. Paikallisen palvelukulttuurin mukaan jouduimme itse koputtelemaan oveen ja herättämään paikan isännän, jotta saimme avainpanttirahamme takaisin. Informoimme aikaisesta lähdöstä häntä jo edellisenä päivänä, ja hän käski tulla herättelemään aamulla. Mitä hittoa? Mielestäni asiallista olisi ollut tarjoutua tulemaan passiin aamulla eikä pakottaa meitä arpomaan pimeässä oikeaa ovea. Olisi ihan vähän hävettänyt herättää joku pahaa-aavistamaton motelliasukki. Siirryimme siis minibussilla satamaan ja sieltä lautalla Kuala Perlisiin mantereelle. Kuala Perlisin satamassa mietimme avuttomina, mitä tehdä seuraavaksi. Meillä oli siis liput koko matkalle Kuala Lumpuriin asti, mutta eipä tullut myyjän kanssa puheeksi, miten siirtyisimme satamasta bussiasemalle. Oletimme, että joku on meitä vastassa. Kun edes typerät myyjän antamat KL-tarrat eivät auttaneet, päätimme ärsyyntyneinä ryhtyä itse toimeen. Meillä ei ollut aavistustakaan aseman sijainnista suhteessa satamaan, joten vähemmän haitan periaatteella kävelimme taksitolpalle. Siellä nauroivat räkäisesti ja käskivät kävellä. Matka oli siis onneksi lyhyt, ja ehkä meidän oli alun perinkin tarkoitus kävellä itsenäisesti. Aikaa oli, joten mitään hätää ei missään vaiheessa tullut.
Päivä kului tiiviisti bussissa istuen. Kun ensimmäisen kerran keskustelin myyjän kanssa, arvelin matkan kestävän reilut seitsemän tuntia. Myyjä myötäili, mutta minä kuvittelin, että aika sisältäisi lauttamatkankin. Pelkän bussimatkan piti siis kestää seitsemisen tuntia, ja se selvisi jo ennen lipun ostamista. Bussimatka kesti lopulta noin yhdeksän tuntia, ja kokonaismatka-aika oli sellaiset 13 tuntia. Nämä ajat eivät vielä sisällä KL:n päässä hotellille hankkiutumista, eli voi morjes. Melaka - Penang 6 tuntia, Penang - Langkawi 3 tuntia, Melaka - KL 2 tuntia. Siis logiikallani matkan kesto oli noin 6 + 3 - 2 = 7 (tuntia). Eri reittikin oli, mutta en silti arvannut laskutoimitusteni heittävän niin paljon. Jostain syystä bussi pysähtyi aivan joka ikisellä asemalla tai vastaavalla odottamassa matkustajia ties kuinka kauan, ja huoltoasematauotkin tuntuivat kestävän ikuisuuden. Varsinkin kun itse päätin boikotoida huoltoasemavessoja, enkä noussut paikaltani kertaakaan koko bussimatkan aikana. Kivempaa bussissa silti on istua kuin lentokoneessa, enkä viittaa nyt ainoastaan siihen, että hitusen pelkään lentämistä.
Kartan mukaan KL:n bussiasemalta hotellillemme oli matkaa puolisen kilometriä. Koska oli jo pimeää ja olimme yleisväsyneitä paikallaan istumisesta (hmm?), otimme taksin. Täällä on luultavasti maailman huonoimmat taksipalvelut. En aio käyttää enää kuin pakon edessä. Taksikuski, vanha myyrä, tiiraili karttaa pullonpohjarillien läpi ties kuinka kauan, kun hän yhdessä toisen tyypin kanssa arpoi, minne olimme menossa. Ei riittänyt, että annoimme hotellin nimen, osoitteen ja näytimme sen kartalta. Voi vitura. Kuskin puheesta ei saanut mitään selvää, eikä hän matkalla enää tiennytkään, minne olimme menossa. Touhuun kyllästyneinä jättäydyimme pois jossain lähistöllä ja harhailimme perille omin neuvoin. En ymmärrä sitäkään, miksi ajomatka kesti niin tuhottoman kauan ja kiersi jostain ihan sviidusta. Olimme nimittäin maksaneet matkan etukäteen, joten kiertäminen ei tuonut lisätienestejä. Ehkä tieverkko on todellisuudessa paljon hämärämpi kuin mitä kartta antaa ymmärtää. Epäilen silti syyksi sitä, että kuski ei ollut aivan penaalin terävin kynä.
Hotelli paljastui siistiksi ja viihtyisäksi, ja lähdimme hyvillä mielin vielä syömään illalla. J:n hyvä mieli haihtui äkkiä, kun hänen itse valitsemansa ravintolan listalta ei löytynyt muuta kuin intialaista ruokaa, toisin kuin ulkoasun perusteella saattoi ymmärtää. Siinä vaiheessa oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Niin J närppi naama vihreänä annostaan, kun minä nautiskelin omastani. Intialaisen ruuan aiheuttamat traumat ovat nyt luultavasti vielä pahemmat kuin ennen.
Perjantaina yritimme selvittää, onko täällä tarjolla minkäänlaisia agenttipalveluja viisumin hankkimiseen. Penangissa kun niitä mainostettiin monessakin paikassa. Ei ole kuulemma lainkaan tarjolla, pitää itse asioida konsulaatissa. Taas kun toivoimme pääsevämme helpolla. Seuraavana aamuna suuntasimmekin reippaasti lähetystöön, ja olimme sopivasti paikalla heti yhdeksältä. Pulju aukeaa puoli kymmeneltä. Mukavasti ei ollut vielä lainkaan jonoa. Tähän sopii eräs dialogi lähetystön nurkalta 17.11.2012 noin klo 9.09:
A: "Heh, toivottavasti tänään ei oo mikään kansallinen pyhäpäivä!"
J: "Niin, tänään on muuten lauantai."
A: "Eihän, voi vitun vittu, niin muuten on!"
Kas kun ei ollut niitä jonoja. Lomailu vaarantaa ymmärryksen viikonpäivistä ja niiden merkityksestä. Aivan hyvin tiesin, ettei lähetystö ole viikonloppuisin auki, mutta viikonlopun todennäköisyyshän on vain kaksi seitsemästä. Öh. Jouduimme siis pidentämään visiittimme kestoa reilusti, ja lähdemme täältä vasta torstaina. Toivottavasti meillä on viisumit tiistaina iltapäivällä. Kävimme kyllä aamukahvien äärellä mitä yllättävimpiä vaihtoehtoja läpi, mutta päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa.
Päivisin olemme harrastaneet lähinnä pienimuotoista shoppailua, kaupungin kartoittamista ja syömistä. Täällä ei ole ihan kauheasti muutakaan tekemistä. Joku kaupunkimuseo tuli kierretyksi tänään, ja Petronas Towereiden juurella on käyty. Ehkä joku päivä sinne näköalatasanteellekin matka käy, jos jaksamme nousta jonottamaan lippuja ajoissa. Ovat kuulemma monesti haluttua tavaraa.
Jäsen J on ilmaissut välillä syvää tyytymättömyyttään joukkoliikenteeseen. Hänen mukaansa liukuportaatkin ovat joukkoliikennettä. Tyytymättömyys kumpusi tällä kertaa lähinnä ensimmäisestä metromatkayrityksestämme. Lippujen ostaminen meni hyvin, mutta siihen se sitten päättyikin. Olin juuri huutamassa J:lle, että olemmekohan varmasti oikeilla porteilla, mutta hän oli ehtinyt jo livahtaa porttien toiselle puolelle. Empiiristen tutkimusten jälkeen havaitsimme todellakin olevamme väärällä puolella, eikä raiteiden toiselle puolelle päässyt kuin palaamalla edellisistä porteista ulos ja menemällä tien toiselta puolelta asemalle sisään. Tässä välissä luonnollisesti lippupoleteista piti luopua, jotta pääsimme ulos. Ensimmäiset liput menivät siis aivan hukkaan. Vaikka munaus oli omamme, systeemi tuntui vähän typerältä minustakin. Rahallisesti menetys ei ollut suuri, mutta menetimme paljon elintärkeitä kolikoita. Lippumasiinat kun huolivat vain surullisen pieniä seteleitä ja kolikoita.
Pitkästä aikaa minullekin osui ruokarosvosektori eilen. Vaarattoman näköinen annos kuvassa, mutta ulkonäkö petti pahemman kerran. Edelliskerran samalla tavalla pahaa teki Bangkokissa, kun söin "mausteista" thaimaalaista lihasalaattia. Ihan tappokamaa. En ole hirveän hyvä syömään tulisia ruokia, ja nyt oli taas kastike punaisenaan chiliä. Noutaja oli lähellä. Kyyneleet valuen ja kiroillen söin kuitenkin suurimman osan annoksesta. Ihan kauheaa. J uskalsi päästää paskaiset naurut vasta, kun olimme jo poistuneet ravintolasta ja pahin tuska oli hellittänyt. Oli pakko lohduttaa itseään McFlurrylla välittömästi ruuan jälkeen.
Kuvia en jaksa vieläkään ladata. Pahoittelut laiskuudestani. Aamulla odottaa viheliäinen viisumikeikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti