Jouluiset elonmerkit

Bloggaaminen on jäänyt viime aikoina vähiin, sillä olemme hurahtaneet liian syvälle taolaisuuteen. Siis kohtaolaisuuteen. Bungaloweissamme ei valitettavasti ole nettiä, eikä wifillä varustetussa ravintolassamme pistorasioita. Läppärimme, joissa ei ole ollut enää vähään aikaan akkuominaisuuksia, ovat olleet käytännössä hyödyttömiä viime viikot. Nyt kirjoittelen lainakoneella. Kuulumme nykyään myös virallisesti AA-kerhoon, kävimme näet OWD-sukelluskurssin jälkeen Advanced Adventurer -kurssin. Olemme siten oikeutettuja suklailemaan 30 metrin syvyyteen, hyvä me! Jos ennen Koh Taoa emme ole erityisesti päässeet tekemään tuttavuutta muihin suomalaisiin, täällä kontaktia on syntynyt senkin edestä. Yrittäkäämme käydä parin viime viikon tapahtumia läpi kronologisessa järjestyksessä.

Viime päivityksen jälkeen matkustimme Phuketista Surat Thaniin, jossa yövyimme uskomattoman kulahtaneessa hotellissa. Oli edullinen. Surat Thanissa oli todella vilkkaat iltamarkkinat, valitettavasti ihmisvilinän vuoksi emme kehdanneet jäädä tien tukkeeksi seuraamaan, miten kunkin kojun eriskummallisia antimia olisi kuulunut nauttia. Poistuimme markkinoilta tyhjin käsin ja menimme johonkin ketjupihviravintolaan syömään. Aika nöyrää. Seuraavana aamuna turhauttava matkustaminen sai jatkoa, kun minibussilla, bussilla, parilla eri lautalla ja jalan taitoimme loppumatkan Koh Taolle. Lautan aurinkokannella meillä oli ilo nauttia ihanan ääliömäisestä seurasta. Pari kaveria oli ottanut asiakseen vetää mahdollisimman kovat naamat mahdollisimman lyhyessä ajassa alkaen kello 10, jolloin lautta lähti satamasta. Heidän toleranssinsa ei kaiketi ollut mitään mestaruustasoa, ja möykkä oli infernaalista parin tunnin ajan. Toivoimme sormet ristissä, että kaiffarit hyppäisivät pois ennen Koh Taoa. Jo Samuilla heitimme yläfemmoja, kun näimme omin silmin sankareiden poistuvan aluksesta. Riemu oli kuitenkin ennenaikaista. Jostain mystisestä, ilmeisesti matkatavarasähellykseen liittyvästä syystä iloiset veikkoset kiipesivät aurinkokannelle suunnilleen vartin ihanan hiljaisuuden jälkeen. Onneksi laskuhumala oli jo saamassa heistä otetta, ja matka Koh Pha-Nganille sujui kohtuullisten hiljaisten poikien kanssa.

Ensimmäiseksi Koh Taolla suuntasimme Koh Tao Diversille, joka on siis suomalainen sukelluskoulu. Kielirajoitteinen matkatoverini J vaati suomalaista sukellusopetusta, enkä minäkään pahakseni pistänyt. Sovimme aloittavamme kurssin seuraavana päivänä, minkä jälkeen lähdimme etsimään mahdollista majapaikkaa. Emme jaksaneet kauheasti tehdä vertailua, vaan mukavalta vaikuttanut naapuriresortti InTouch valikoitui tukikohdaksemme. Otimme aluksi viisi yötä ja sillä tiellä olemme edelleen, yli kaksi viikkoa myöhemmin. Paikan emäntäkin naureskelee meille, kun käymme parin päivän välein kyselemässä lisäöitä.

Ensimmäisenä iltanamme Taolla oli Suomen itsenäisyyspäivä sekä asiaankuuluvat juhlat paikallisessa suomalaisten suosimassa ravitsemusliikkeessä. Päätimme pitkän kuivan kauden oikein perinteisiin Suomi-lärveihin suomalaisten keskellä. Sai taas hävetä itsenäistä itseään seuraavana aamuna. Ensivaikutelma Koh Taosta oli kaikesta huolimatta oikein hyvä, aivan kuin olisimme tulleet lomalle uudelleen. Hienovaraisessa jälkitaudissa oli mukava aloittaa sukelluskurssi iltateorialla.

Sukelluskurssi täytti kolme seuraavaa päivää varsin kokonaisvaltaisesti. Unikin tuli hyvin iltaisin, kun vietti päivät vedessä. Kurssiryhmämme oli sopivan pieni, kolme henkeä. Välillä kurssilla pääsi tuntemaan itsensä myös totaalitaukiksi, mutta pääpiirteittäin kurssi meni oikein leppoisasti.

Olimme kurssin jälkeen niin tyytyväisiä itseemme, että vietimme kurssijuhlia viisi päivää. Huh, en enää ikinä aio saavuttaa sellaista olotilaa. Lauantaiaamuna usean päivän juhlinnan jälkeen J herätti minut: "Annikaa, sää kuolet kun sää kuulet mitä mää kävin tekemässä!" J oli varannut meille sukellusjatkokurssin parin päivän päähän. Näinpä sukellustarinamme sai jatkoa parin päivän AA-kurssin muodossa. Innostuksen taustalla oli edellisilta, jonka olimme viettäneet juuri kurssin suorittaneen porukan ja kouluttajamme kanssa. J oli kuulemma päättänyt illalla, että osallistumme kurssille. Aamulla heti herätessään hän kävi varaamassa kurssin, jotta tilaa perääntymiselle ei jäisi. Viisaasti ajateltu. Muuta hyvää lauantaipäivässä ei sitten ollutkaan. Pystyin poistumaan bungalowista ensimmäisen kerran siinä viiden maissa iltapäivällä. Syöminen ei ollut silloinkaan helppoa.

Maanantain ja tiistain aikana teimme yhteensä viisi sukellusta, ja tiistain yösukelluksen jälkeen pientä uupumusta oli havaittavissa meillä kokemattomilla tekijöillä. AA-kortit nyt kuitenkin taskussa ja takana mm. hylky-, tietokone-, ja syvyyssukelluskokeilut, yhteensä 10 sukellusta. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kouluttajallamme on alla noin 2 500 sukellusta. Näyttää hyvin helpolta, kun sen osaa. Eikä se aivan ylivoimaista kaltaisilleni tampioillekaan ole. Opetusvideoista jäi mieleen, että toinen syy siihen, että eläimet hyökkäävät ihmisten kimppuun, on se, että eläimet ovat aggressiivisia. Ok. J meinasi kuolla nauruun, kun näki minun tekevän ensimmäisen kerran vapaasukelluskokeilua. Näytin kuulemma ihan norpalta perä pinnalla ja pää kohti pohjaa pääsemättä sinne, yllätys. Heitin yösukelluksen jälkeen myös klassiset venepannut. Jäin ihmettelemään, minne toinen räpyläni joutui, kun sain kiivetyksi laivalle. J oli unohtanut sanoa ottaneensa sen. Kun olin pyörinyt tarpeeksi kauan liukkaalla kannella etsien räpylää, köyhän miehen spagaatti oli väistämätön. Kerran olin todella lähellä lähteä sukeltamaan kokonaan ilman räpylöitä, hups. Toisaalta epäilen, ettei siitä olisi minulle mitään haittaa, räpyläni ovat niin surullisen pienet ja potkutekniikkani sitäkin onnettomampi. Sukeltaminen vaikuttaa silti oikein mukavalta loma-aktiviteetilta, ja on siinä jotain koukuttavaakin. Ihanan kallista myös.

Sukeltamisen ohella olemme viettäneet aivan liikaa aikaa The Earth Housessa, aiemmin mainitsemassani suomalaisten suosimassa ravintolassa. Juomat ja ruuat edullisia ynnä ensiluokkaisia. Ravintolaa pitää mahtava englantilainen Suomi-fani(?) Kerry tyttöystävänsä kanssa. Pääsee verryttelemään oikeaa englannin kieltäkin välillä. Olemme pidättäytyneet toistaiseksi mopon vuokraamisesta, vaikka se onkin paikallinen päivittäistavara. Olemme silti hyvillä mielin matkustaneet kolme humalaista (kuski mukaanlukien) päällä ilman kypäriä tai muitakaan suojavarusteita näillä vaarallisilla teillä. Tälläkin hetkellä seurassamme istuu kaveri, jolla on erilaisia ruhjeita siellä täällä eilisen kaatumisen vuoksi. 15 000 bahtin matkamuistot. Mopon ruhjominen voi käydä kalliiksi, vaikka itselle ei kävisi mitään. Rahaa tykätään pyytää joskus myös keksityistä naarmuista. Rattijuopumuksen käsite on täällä joustava.

Viime viikkojen aikana olemme tavanneet mitä uskomattomimpia ja erilaisimpia, keskimäärin mahtavia tyyppejä. Olemme kuulleet kaikenlaisia viisauksia. Nyt tiedämme muun muassa, että krapulan parantaminen alkoholilla on yhtä tarkkaa puuhaa kuin ripulin parantaminen piereskelemällä. En ihmettelisi, vaikka palaisimme joskus tulevaisuudessa Koh Taolle. Ainakin joulun vietämme täällä, kenties uudeksi vuodeksi menemme Bangkokiin. Jouluaattona luvassa on kunnon jouluateria ja jopa joulupukki.

Life is good, valitettavasti reissua on jäljellä enää reilut kuusi viikkoa. Nyt täytyy vapauttaa verkko, bloggaamiseni estää muita pääsemästä nettiin. Yritän palauttaa normaalin bloggausrytmin viimeistään Bangkokissa. Lempeää joulua, ei hakata sitä perhettä lumihankeen!

Lantaa Patongille

Tervehdys teille, uskolliset ja uskottomat lukijani!

Koh Lanta oli ällöstä alusta huolimatta varsin mukava ja rauhallinen paikka. Ruotsalaiset näyttivät todella löytäneen kyseisen lomakohteen, lihapullia ruotsalaiseen tapaan oli tarjolla useissa ravintoloissa ja Haribon irtokarkkeja myytiin ruotsalaisissa sukellusfirmoissa. Niin oli ruotsalaista. Kokemuksemme rajoittuivat aika suppealle alueelle, pyörimme Sala Danin ympäristössä koko kolmen päivän oleskelumme ajan. Skootterin vuokraus ei niin napostellut ja hauskat satamamaisemat veden päälle rakennettuine ravintoloineen jaksoivat viihdyttää meitä. Jopa hotellihuoneemme oli ikään kuin veden päälle rakennetulla laiturilla.

Lantalla yritin hyvittää J:lle erästä kirvelevää pettymystä Bangkokista, kanakebabia. Bangkokissa maistelimme eräänä iltana katukeittiöiden antimia, ja halusin lihavartaan maistamisen jälkeen  testata kanakebaa.  Jonkinlainen kielimuuri taisi iskeä minun ja J:n välille, koska siinä vaiheessa kun olin imaissut viimeisen palasen tuotetta, J alkoi kysellä vaativasti oman osuutensa perään. Siitä lähtien J on säännöllisesti muistuttanut minua itsekkyydestäni keba-asioissa. Koh Lantalla havaitsimme vihdoin samanlaisen lihakojun, joka sai J:n elämänhalun palailemaan pätkittäin. Eräänä iltapäivänä riensimme kojulle nälkäisinä ja innokkaina. No eihän sitä p*skaa missään näkynyt. Sain huutia. Jouduimme kiireessä keksimään nälkäraivon vallassa olleelle J:lle vaihtoehtoisen ruokapaikan. Ruokailun jälkeen palasimme kaupalle, jonka edustalla koju normaalisti oli, ja siellähän kanakebatanko oli iloisesti tanassa, tietysti. Onneksi osuimme seuraavana päivänä paikalle sopivaan aikaan, ja J:n kebakateus saatiin päätökseen, huh! Eihän se edes ole mitenkään spektaakkelimainen makuelämys.

Suomesta tuli epämiellyttäviä terveisiä, sillä operaattoriystävämme Elisa oli muistanut meitä nettilaskulla elokuussa myydyn kotimme liittymästä. Irtisanoimme liittymän heinä-elokuun vaihteessa, kun tiesimme muutto- ja lähtöajankohdan, mutta ilmeisesti jokin on mennyt vikaan. Netin piti tulla irtisanotuksi syyskuun alusta lähtien. Nyt kuitenkin postiluukusta oli kolahtanut jo marras-joulukuun lasku. Olemme siis epähuomiossa maksaneet reissun alussa syys-lokakuulta lähetetyn laskun sukulaisten antamien tietojen perusteella, koska kuvittelimme sen koskevan jotain aiempaa aikaa. Täältä käsin ei paljon huvita jonotella asiakaspalvelunumeroon, ja oli aika homma selittää koko typerä kuvio Elisan max. 1 000 merkin yhteydenottokaavakkeeseen. J kannusti mahdollisimman aggressiiviseen tyyliin, eli oli varmasti hyvä, että minä ryhdyin hoitamaan asiaa. Pöh, vastaustakaan ei ole kuulunut, vaikka kirjoittelin jo lauantaina. Toki vasta maanantai ja tiistai ovat luultavasti olleet sellaisia päiviä, että viestejä luetaan. Harmittaa, että emme olleet tarkkoja ensimmäisen virhelaskun kohdalla, vaikka emme sitä sinänsä ole edes nähneet. Kiroan sinut, mukava nuori mies Forumissa! Niin piti kaiken muka olla kunnossa. 

Lauantaina koitti lähdön aika, miljoonannen kerran tällä reissulla. Nuo matkustuspäivät ovat keskimäärin aika rasittavia ja turhauttavia. Nyt oli aika helppo alkusiirtymä, sillä satama oli aivan hotellimme vieressä. Ei niin ahdistanut nousta klo 8:n lautalle. Lautalla oli luonnollisesti pari hyvässä yhteistyössä huutanutta vauvaparkaa, kaikki sopivasti korvamme juuressa. Onneksi ei ollut aikaisempi herätys. Phi Phi -saarilla vaihdoimme lauttaa lennosta ja toivoimme hartaasti, että matkatavaramme seuraavat perässä. Aika hullua puuhaa, alukset vain  ajetaan vierekkäin ja matkustajat suorittavat loikan. Eivät taitaisi aivan Tamyn esteettömyystavoitteet toteutua.

Lautan katolla oli oikein mukava ottaa aurinkoa ja suunnistaa kohti - tittididiididii - Phuketia. Phuket valikoitui etapiksi, koska täällä oli runsaasti majoitusvaihtoehtoja ja aika oli kullannut tasan kahden vuoden takaiset muistot. Koska emme käytännössä tuolloin käyneet Patong Beachilla, tuossa haureuden mekassa, päätimme ottaa neljän päivän pyrähdyksen täällä. Käytin ainakin yhden kokonaisen työpäivän vertaillessani hotellivaihtoehtoja, mitä ei uskoisi tämänhetkisen majoituksemme perusteella. No, ainakaan kallis ei ollut. Eikä tässä nytkään ole kuin muutama vika:

1. Sijainti erittäin hapokkaan mäen päällä
Tässä on joku kirous, molemmat Phuketin-hotellimme ovat olleet kauhumäkien päällä. Note to self: jos et pidä mäkitreeneistä lomalla, vältä hotelleja, joiden nimessä mainitaan sana "hill". Todellisuudessa tämä asia oli tiedossa hotellia varattaessa, mutta pistimme sen kauneusvirheiden kategoriaan.

2. Vesi toimii silloin kun sitä huvittaa
Mitään Nokian vesikriisiä ei ole syntynyt, mutta sapettaahan se, jos suihkuun ei pääse silloin kun haluaisi. Eräs tuohtunut vaari (kanssa-asukas) kehotti meitä olemaan ikinä palaamatta tähän hotelliin. Pari vuotta sitten veden kanssa oli kuulemma ollut myös jatkuvasti ongelmia. Epäilemme, että parina päivänä viereisestä viidakosta allasalueelle suihkunnut ylimääräinen vesi liittyy jotenkin asiaan. Varmaankin joku putkivuoto.

3. Ikävän varjoisa allasalue
Iltapäiväkahden jälkeen aurinko ei enää pääse paistamaan altaalle hotellirakennuksen takaa. Aamupäivisin taas on yleensä satanut vettä. Eli tarkkana pitää olla, jos allasaurinko kiinnostaa. Erityisesti siksi, että myös putkivuotosuihkua saa varoa. Hauskaa on myös se, että hotelli sijaitsee aivan paikallisten Helvetin enkeleiden tukikohdan vieressä.

Koko Phuket on tuntunut jotenkin todella onnettomalta kohteelta. Kyydit kävelymatkojen ulkopuolelle ovat taksimafian ja olemattoman julkisen liikenteen ansiosta riistohintaisia, joten olemme pysytelleet kävelyulottuvuudella. Siitä todisteina ansiokkaat rakot kantapäissä. Kävelyteitäkään harvoin on, eikä kävely siksi ole erityisen rentouttavaa. Yhtenä iltana harhauduimme myös Bangla Roadille, pimeyden ytimeen. Olihan se mielenkiintoista katsella naapuribaarin tanssityttöjen keikutusta ja varsinkin heidän yleisöään. Eräs baaritipu meidänkin baarissamme narutti minut väkisin pelaamaan neljän suoraa hänen kanssaan, panoksena drinkki. Olin huono häviäjä enkä tarjonnut, koska mielestäni tasapeliä ei lasketa. Suorissa housuissa ja poolokauluksisessa satiinitopissa tunsin itseni todella ylipukeutuneeksi pyhäkoululaiseksi. Äärimmäisen harvinaista tällä reissulla näissä rääsyissä.

Patongin kirjakaupat saavat minulta surkeat arvostelut, koska ne eivät tunnu ostavan tai vaihtavan lainkaan käytettyjä kirjoja. Lisäksi ne ovat hyvin harvassa. Kävimme kahdessa kirjakaupassa luettuamme koko aamupäivän hiki päässä vanhoja kirjoja, jotta voisimme korvata ne uusilla, mutta köpösti kävi. Kissojen ja koirien kanssa etsittyämme löysimme kaksi kirjakauppaa, joista kumpikaan ei ottanut vastaan kirjoja. Ärs. En muuten muista, että viime kerralla olisi ollut näin paljon venäläisturisteja. Meitäkin on luultu monessa paikassa venäläisiksi, wtf? Olen melkein otettu.

Älkää muuten kuuna päivänä tilatko Dunkin' Donutsista Coolatta-nimisiä virvokkeita. Yakh. Vaikka en ole mikään luomuhippi, se esanssimäärä on liikaa norsullekin. Ainakin mansikka- ja sekamarjamaut olivat suoraan helvetistä. On tietysti mahdollista, että valmistus epäonnistui jotenkin. Muussa tapauksessa herra Dunkin'in kannattaa pysyä pyörittämässä niitä donitseja vain. J:n erikoisuus on ollut pohtia ravintolassa, ottaisiko hän burgerin/pitsan vai salaatin. Salaatti ei ole voittanut vielä kertaakaan. Meidät yritettiin ajaa hotellista pois jo tänään, mutta saimme sentään jäädä, kun herra iso herra tajusi oman munauksensa. J myös vastasi erittäin kohteliaasti "nounounounounou", kun respan äijä houkutteli meitä palaamaan hotellille vielä myöhemmin reissullamme. J:n tarkoituksena oli lähinnä tehdä selväksi, että emme ole palaamassa Phuketiin enää, mutta aina ei voi onnistua.

Huomenna kohti Koh Taoa ja sukellusjuttuja, huijui. Nyt se on jo edessä. Katsotaan, kuinka pitkälle pääsemme huomisen päivän aikana. Toivottavasti ainakin Surat Thaniin asti. Uskon, että edessä on todella kurja matka. Ehkä en pety.

Puolimatkan krouvi on ylitetty reissusta, eli olemme takaisin Suomessa ennen kuin ehdimme huomatakaan. Pelottavaa, vaikka välillä odotankin innolla kotiin palaamista. Lähinnä silloin kun ei oikein suju. Jos joku on yrittänyt ottaa yhteyttä puhelimitse (tai whatsappin kautta), se on ollut turhaa. Oma puhelimeni lakkasi toimimasta jo Balilla. Facesta tavoittanee parhaiten. Erityisesti hyvät asuntotarjoukset esimerkiksi maaliskuusta alkaen, tervetuloa!

Sturm und Trang!

Olemme päässeet palaamaan suunnilleen sivistyksen pariin. Edeltävään viikkoon on mahtunut lukemattomia tunteja matkustamista, vastapainoksi myös riippukeinussa levyttelyä. Tänään kuljimme jokseenkin kirjaimellisesti kuoleman ohi, kun matkasimme hotellille. Ajoimme moottoripyöräonnettomuuspaikan ohi, ja siinä vielä uhri pötkötteli keskellä tietä. Onneksi raatoa oli vähän ehditty peitellä, ettei ihan naama tule uniin. Mutta hyi hitto, peiton alta pilkottavat jalat, tummat hiukset ja verilammikko olivat liian graafista materiaalia minulle. Pakko oli kuitenkin katsoa. Vieläkin alkavat kädet vähän täristä muistellessa. Se ei selvinnyt, millainen onnettomuus oli ollut. Luultavasti äkkipysähdys oli tapahtunut melko kovasta nopeudesta, koska hoitohenkilökuntakin oli jätetty suosiolla kutsumatta. Kuskin ja paikallisen naisen mukaan uhri oli turisti, itse en osaa antaa hyvää veikkausta edes sukupuolesta. Joka päivä kuulemma turistit kolaroivat. Kuljettajamme vaikutti sen verran järkyttyneeltä, ettei niitä kroppia tuolla aivan alvariinsa taida kuitenkaan maata. Tämänkin jälkeen todella toivon, etten osu ikinä ensimmäisenä onnettomuuspaikalle. En myöskään suostu vuokraamaan skootteria vähään aikaan. Yhhyh.

Olemme nyt siis Thaimaassa Koh Lantan saarella, jonne saavuimme tänään hiljaiselta Koh Kradanin saarelta. Viime tekstissä teimme lähtöä KL:sta. Ajan tappamiseksi päätin käydä lähtöpäivänä kampaajalla. Kokemus oli hämmentävä, ja maksoin lähes yhtä paljon (nyt noin 140 euroa) kuin edellisestä kampaajakäynnistäni Suomessa. Olen avautunut siitäkin kiskonnasta monelle, mutta nythän vaikuttaa siltä, että suomalainen hintataso on ihan ok maailman hintoihin ja palkkatasoihin nähden. Kyseessä oli luultavasti Malesian kallein kampaamo. Toiveeni toteutui, ja mies laittoi hiukseni kerrankin. Itse asiassa kaksikin miestä perkasi kuontaloani 3,5 tunnin ajan. Toinen heistä oli nuori homopoitsu ja toinen mahakas keski-ikäinen heteromies. Ai mistä päättelin? No kun tämä vanhempi herrasmies mainosti toisen olevan homo. Ensin ihmettelin, mitä se minulle kuuluu, mutta tämä nuori kaveri kyseli jatkuvasti enemmän ja enemmän J:stä ja rakkauselämästämme. Mies oli yrittänyt varoittaa, ettei J lähde hänen nuoren työtoverinsa matkaan! Miten ystävällistä. Fantasiani mieskampaajasta olisi ehkä saanut jäädä toteutumatta. Tyvikasvukin näyttää melkein voimakkaammalta kuin kampaamoon mennessä. Jostain syystä he jättivät tyven erittäin vaaleaksi. Toinen mies yritti kovasti asetella pääni päälle kirjaa varjoksi ja uskotella minulle, että se johtuu valaistuksesta. Joopa joo. J laski huvikseen, että hän kävisi 170 kertaa parturissa samalla rahalla. Siis ainakin sillä ukkelilla Bangkokissa.

Yö vietettiin liian riehakkaiden vanhusten kanssa bussissa. Yöunet jäivät väliin. Juuri kun olisi alkanut kunnolla väsyttää, piti olla valppaana rajamuodollisuuksia varten. Aivan älyvapaasti oli nekin järjestetty. Ensin neljän maissa aamuyöllä kerättiin passit ja matkustajat odottelivat. Pitkähkön odotuksen jälkeen selvisi, että hyödyimme passien keräämisestä ainoastaan esitäytettyjen maahantulokorttien muodossa. Siinä ajassa olisin täytellyt aika läjän kortteja itsekseni. Sitten taas odoteltiin. Raja aukesi kuudelta aamulla, ja maastalähtö- ja maahantuloleimojen keräämisen jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa joskus seitsemän jälkeen. Ikävä kyllä bussissamme matkusti myös äärimmäisen hienhajuinen etiopialaishonkkeli, jonka maahantulo vaikutti hieman konstikkaammalta kuin muiden. Saattoi olla vaikka joku juoksijalupaus, kun oikein maajoukkueverkkarit oli päällä. Häntäkin sitten odottelimme.

Bussimme päätepysäkki Hat Yai tuli vastaan liian nopeasti, taas olisi juuri saanut unen päästä kiinni. Hermot olivat kovilla, kun ukottajakööri oli ulkona odottamassa bussista poistujia. Poistuimme bussista viimeisten joukossa ja katsoimme ovelta, kun riivaajat kantoivat rinkkojamme ties minne. Kun saimme rinkat takaisin huostaamme, yritimme paeta paikalta mahdollisimman nopeasti. Silti noin miljoona eri tyyppiä ehti tyrkyttää kyytejä meille. Bussin päätepysäkkikin oli kummallisesti erään matkatoimiston ovella, varmasti jokin salaliitto rahojamme vastaan. Koska olimme väsyneitä ja nälkäisiä, menimme ensimmäiseen mahdolliseen ravintolaan punomaan juonia. Matkalla näimme, kun buddhalaismunkin saapuessa paikalle thait riisuivat nopeasti kenkänsä ja polvistuivat munkin eteen rukoilemaan tämän kanssa. Jännittävää.

Aamiaistankkauksen jälkeen yritimme kysellä matkatoimistoista kyytejä Trangin kaupunkiin, mutta he neuvoivat menemään suoraan bussiasemalle. Siis tuktuk alle ja surman suuhun. Arvatenkin myös asemalla vaani rahanhimoinen joukkio. Yritimme säästää hermojamme ja otimme kyydin ensimmäiseltä sitä tarjonneelta, hintakin kun vaikutti kohtuulliselta. Lyhyen odotuksen jälkeen pääsimme matkaan minivanilla, jossa matkustusmukavuus ei todellakaan ollut malesialaisten bussien tasoa. Myönnettäköön Malesian busseista kuitenkin se, että suuri osa kaupunkibusseista on liikkuvia ympäristörikoksia, joissa on maailman kovaäänisimmät töötit.

Alkujärkytyksen jälkeen aloin jo viihtyä minivanissa, kunnes kyytiin tuli hirveä lisälauma matkustajia. En minä montaa penkkiä tarvitse, mutta kun matkatavarat vievät tiiviisti pakattuinakin yli yhden istuimen, neljän ihmisen ja tavaroiden istuttaminen kapealle takapenkille on työn ja tuskan takana. Onneksi saimme viereemme pikkupojan ja hänen suunnilleen samankokoisen äitinsä. Minivan-kuskit ovat muuten aivan hulluja liikenteessä, oikeita köyhän miehen kimiräikkösiä.

Trangissa meinasimme ajaa onnemme ohi. Meiltä oli erikseen kysytty, missä haluamme jäädä pois. Matkalla pysähdyimme siis monessa paikassa Trangin sisä- ja ulkopuolella. Eräässä paikassa pysähdyimme jonnekin ja aloimme J:n kanssa ihmetellä kuskin ja paikallisten välistä hämmentynyttä sananvaihtoa. Kukaan ei vahingossakaan edes katsonut meihin päin. Hetken päästä auto starttasi jälleen ja kauhukseni huomasin rautatieaseman, meidän päätepysäkkimme, kyltin. Niinpä täytyi avata lähinnä yksipuolinen keskustelu pois jäämisestä. Noilla seuduilla englannin kielen taito oli huonointa tällä reissulla kohtaamaamme. Ihmekös tuo, Trang ei ole mikään varsinainen turistivetonaula.

Jonkun mielestä hotellimme piti sijaita rautatieaseman lähellä. Ei minun mielestäni. Onneksi olemme tottuneet hellesuunnistukseen tiettömillä teillä. Epätoivo oli ajoittain hyvin lähellä, koska varmuutta oikeasta suunnasta ei ollut. Neuvoa-antava paikallisnainen (ja samanlaatuiset oluet hänen kaupallaan) palautti kuitenkin uskomme onnelliseen loppuun, ja noin 14 tunnin matkustamisen jälkeen olimme perillä.

Toisena päivänä tutkailimme kaupunkia kävellen, mutta eipä siinä kamalasti nähtävää ollut. Otantamme perusteella suosittuja harrastuksia ovat naimisiin meneminen, pyöräily, mopoilu ja kampaajalla käyminen. Lähinnä näiden alojen liikkeitä kaupungilla tuli vastaan. J syttyikin polkupyörän ostamisesta, kun täällä myytiin samanlaisia pyöriä, joita hän oli katsellut jo Langkawilla. Kyllähän aikuinen mies ainakin kolme polkupyörää tarvitsee muiden maa- ja merikulkuneuvojen lisäksi. Hanke kaatui ainakin toistaiseksi ilmeisen korkeisiin lähetyskuluihin Suomeen.

Illalla matkalla markkinoille meitä oli taas kielimuuri vastassa. Mopotaksin kanssa emme tahtoneet millään päästä yhteisymmärrykseen määränpäästä. Sekin muuri kaadettiin, ja pääsimme kolme päällä matkaan, luonnollisesti ilman kypäriä. Tavallisia takseja ei tainnut olla koko kaupungissa, vain mopotakseja ja joitakin tuktukeja.

Trang oli kaupunkina iloinen yllätys. Iltamarkkinoilla tarjoiltiin superhyvää ruokaa, ja etenkin paikallinen nuoriso morjesteli meille ihan huvikseen. Muutenkin herätimme aika paljon huomiota. Markkinoilla eräs pikkupoika osoitteli meitä sormella ja naureskeli, minkä jälkeen hän nyki vanhempiaan hihasta ja esitteli heillekin kummajaiset.

Kyytien järjestäminen valitsemallemme Koh Kradanille oli helppoa, ja seuraavana sunnuntaiaamupäivänä meidät noudettiin hotellilta. Meidän jälkeemme kyytiin nousi erittäin uskottavasti englantia puhunut eskoeerikäinen (selvä yhdennäköisyys), jonka suomalaisuus selvisi kiusallisesti vasta, kun olimme hetken puhuneet J:n kanssa keskenämme suomea. Onneksi emme ehtineet tehdä hänestä ääneen mitään analyysia. Usein suomalaiset tunnistaa jo ulkonäöltä, mutta tämä kaveri ei kuulunut siihen kategoriaan. Muuten kyseessä oli todella omituinen tapaus, jolla oli kova puheripuli. On myös mukavaa aloittaa keskustelu kahdesti neljän kuukauden aikana katkenneesta akillesjänteestään, jonka on Suomessa leikannut itse Sakari Orava (jos joku ei muista, hän operoi myös David Beckhamin jalan). Kuulimme hänen kertovan saman tarinan ainakin kolmesti, huh. Jos hän olisi tullut samalle saarelle, reissumme olisi ollut hyvin kuormittava.

Koh Kradanille tuli sen sijaan kanssamme erittäin mukava suomalaispariskunta, joka matkusti kuusivuotiaan tyttärensä kanssa. Sattumalta heillä oli majoituskin samoilta mestoilta kuin meillä. Niinpä saimme heistä tervetullutta ulkopuolista juttu- ja illallisseuraa. Heidän tyttärensä oli usein varsin huolestunut siitä, että onkohan tuo J kenties ihastunut minuun. Hän lupasi antaa J:lle selkäsaunan, jos tämä uskaltautuu pussaamaan minua. Huh, onneksi ei uskaltautunut. Viimeisenä iltana tyttö tunnusti olevansa aivan toivottoman ihastunut eskarin Jaakkoon. Vastakaikuakin oli kuulemma tullut, kun Jaakko oli antanut tytön ottaa tätä kädestä kiinni eskarin lepohetken aikana. Ei pöllömpää!

 Kradan on lähes autio turistisaari, jolla ei käytännössä ole paikallista asutusta. Kaikki ravintolatkin sijaitsevat lomakylien yhteydessä, ja majoitusvaihtoehtoja on vain muutama. Siis turistihinnat. Lomakylät eivät kuitenkaan ole missään mielessä mitään erityisen prameita, vaan aika pelkistettyjä bungaloweja tyypillisesti aivan meren rannalla. Saaren sisäosissa on lähinnä jotain viidakonkaltaista, eikä saarella ole teitä. Meidän bungalowimme tarjosi takuulla elämäni askeettisinta majoitusta. Rauhallinen merenrantasijainti riippukeinumahdollisuuksineen ja omine terasseineen oli kyllä upea, mutta sisätilat olivat makuuni aika ällöt. Joku kai sanoisi ihanan luonnonläheiset, ja majoitus oli J:lle aivan unelmien täyttymys. Sängyssä ei ollut jalkoja, lattia oli jotain vaneria ja kylpyhuone puoliksi sisä- ja puoliksi ulkotiloissa. Ahkerimmat isät rakentavat varmaan lapsilleen tuollaisia majoja. Kylpyhuoneessa oli myös tolkuttomasti muurahaisia. Onneksi en tehnyt samanlaisia torakkalöytöjä kuin toinen suomalaispariskunta. Pelkäsin ötököitä hyttysverkosta ja rohkaisuryypyistä huolimatta öisin niin, etten saanut nukutuksi. Ensimmäisenä yönä siirryin terassille riippukeinuun nukkumaan heti, kun aurinko nousi. Naapurin saksalaisparikin ihmetteli ja nauroi nukkumapaikalleni.

Kradan oli ihan mukava paikka muutamaksi päiväksi, lähinnä makoilimme riippukeinuissa ja luimme kirjoja. Saarella oli muuten uskomaton määrä pieniä rapuja ja muita kotiloita rantahietikossa, aika hauskoja. Ravut maastoutuvat väriltään täydellisesti hiekkaan ja liikkuvat uskomattoman nopeasti.

Tänä aamuna jatkoimme siis lautalla matkaamme tänne Lantalle. Pieniä lähisaaria olisi ollut ihan mukava kiertää enemmänkin, mutta jätimme väliin korkeiden hintojen ja oletetun samankaltaisuuden takia. Ei täydellistä tekemättömyyttäkään montaa päivää jaksa. Venekyytien hinnat saarelta toiselle ja takaisin Trangiin olivat erityisesti kiskuritasoa. Paluulippu voi maksaa moninkertaisesti menolipun verran.

Ns. tunnin matka venyi jälleen ainakin nelituntiseksi. Lautta tuli myöhässä ja saapui täällä eri satamaan kuin piti, ja siksi kyyti kohti pohjoista ja tavanomaista satamaa oli ilmainen (todella harvinaista!). Matkalla etsittiin joillekin kuumeisesti majoitusta ja pysähdeltiin vähän väliä. Lopulta kukaan ei taas tiennyt majapaikkamme nimen ja osoitteen perusteella ollenkaan, missä se sijaitsee. Välissä oli se onnettomuuskin. Nälkäisinä ja kettuuntuneina päätimme hypätä pois hyväksi katsomassamme paikassa ja mennä syömään. Siitä pääsimme onneksi kivuttomasti eräänlaisen sivuvaunullisen mopon (tuktuk-variaatio?) kyydillä perille.

Täällä Thaimaassa rahan nostaminen on vielä enemmän annelista kuin muissa vierailemissamme maissa. Sen lisäksi, että maksamme oman pankkimme suolaiset nostokulut, maksamme paikalliselle pankille ylimääräiset 3,5 euroa. Hitto kun uskaltaisi ottaa koko matkabudjetin käteisenä mukaan. Tai kivempaa olisi, jos kaikkialla voisi maksaa vaikka kortilla. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan.

Lopuksi tuttuun tapaan sekalainen kuvakavalkadi:

Ostoskeskus Singaporen tapaan

Marina Bay Sands - voisin viettää ainakin viikon poistumatta tuosta kompleksista

Puikottaja herkullisilla Penangin ruokamarkkinoilla

Saimme sentään kypärät tuolloin Langkawilla

Harvinainen yhteiskuva

Hieno oli vesiputous

J köysiradan huipulla

Öinen KL:n Chinatown

Ostoskeskus KL:n tapaan

Siellä se massahurmaaja taas on

Näin onnellinen olin ällöbungalowista Kradanilla

Missä on asiaankuuluva rentoutuja?

Päiväsaikaan majoitus oli mainio

Viisumiarvonnan voittajat

Terve!

Passeissa komeilee nyt kaksi hienoa turistiviisumia mallia Thaimaa. Tarrojen saaminen sujui alkukankeuden jälkeen oikein vaivattomasti. Suomesta samaisen viisumin hankkiminen tuottaa joskus tarinoiden mukaan enemmänkin päänvaivaa.

Marssimme paikalle maanantaiaamuna hieman yhdeksän jälkeen aamulla, jolloin jonoa oli jo jonkin verran. Haimme vuoronumerot ja täytimme hakemukset odotellessa. Kun hakemukset oli viimeistelty, emme joutuneet odottelemaan enää kauaakaan. Hakemuksen liitteiksi laitoimme ohjeiden mukaan passin, kopion passin henkilötietosivusta, pari passikuvaa ja lentolipun Thaimaasta poistumiseksi. Virkailija antoi kuitenkin toiset kuvat ja lentoliput takaisin heti tiskillä. Seuraavana iltapäivänä passi oli noudettavissa tarroineen. Ihan kätevää, paitsi että lähetystölle on jonkin verran matkaa metroasemalta. Siksi olikin erityisen typerää laittaa maanantaina jalkaan uudet ihanat kengät. Puolessa matkassa olin valmis heittäytymään maahan itkemään ja odottamaan korppikotkia. Ei ole varmasti ikinä ollut näin isoja rakkoja kantapäissä. Sitten keksin, että kevyesti päkiöillä kävellen ei satu yhtään niin paljon. Ja näyttää oikein fiksulta. Liian myöhään suoritettujen laastariostosten jälkeen selvisin juuri ja juuri takaisin kotipesälle. Nyt pohkeet ovat jumissa sipsuttamisesta.

Tiistaina menimme nauttimaan voitonmaljat viisumitarrojen saamisen jälkeen jogurttijäätelön muodossa. Nam. Sitten lähdimme tutkimaan bussiasemaa ja potentiaalisia yhteyksiä Thaimaan puolelle. En kyllä mitenkään voi uskoa, että olisimme muka saapuneet samalle asemalle torstai-iltana. Meitä ei selvästi jätetty ainakaan ihan pääoville, sen verran kuollut oli asema saapuessamme verrattuna tähän nyt näkemäämme. Oikeasti emme siis edes tiedä, minne bussi jätti meidät silloin.

Asemavisiitti oli kohtalaisen raskas. Kaikkialla vaanivat sinnikkäät lipputrokarit ja muut oman puljunsa mainostajat tekivät mahdollisuuksien tutkimisesta yhtä helvettiä. Eräskin matami roikkui kannoillamme pälättämässä ja nykimässä hihasta koko lipunoston ajan. Oma periaatteeni on olla ostamatta tyypeiltä, jotka ärsyttävät minua. Aina se ei valitettavasti ole mahdollista, mutta nyt saimme liput kojulta, joka ei harjoittanut ainakaan meihin kohdistuvaa häirintää.

Tänään menimme uhkarohkeasti aamiaiselle bussiaseman food courtiin. Olisi pitänyt arvata, että markkinointi on siellä yhtä aggressiivista kuin lippuluukuilla. Annosvalintakaan ei mennyt aivan napistolaan. Aion jättää kaikki keittoruuat tästä eteenpäin suosiolla väliin, ovat olleet niin tyhjiä arpoja tähän asti. Nuudelikeiton syöminen puikkojen ja lusikan kanssa on ihan hanurista. Haarukka olisi ainoa oikea työkalu. Terveisin nimimerkki sattumat edelleen kipossa, liemet rinnuksilla ja ympäri naamaa. J:kin joutui nuhtelemaan minua kiroilustani syömisen aikana. Maku oli ilmeisesti niin hienostunut, etten rahvaana oikeastaan edes huomannut mitään makua.

Torstaina starttaamme bussimatkan kohti Thaimaan Hat Yaita kymmeneltä illalla. Matkan kestosta liikkuu varsin kirjavaa tietoa, luukulta värjäiltiin kahdeksaa tuntia. Toivottavasti matka kestää kauemmin, sillä en millään tahtoisi rantautua taas vieraaseen kaupunkiin viideltä aamulla. Perhana kun kelloakin käännetään rajalla. Hat Yaista on tarkoitus jatkaa heti kohti Trangia, jossa aiomme viettää yön tai pari. Sieltä taas suunnitelma on siirtyä Koh Mookin saarelle tai jollekin muulle lähisaarelle. Siellä toivomme, että saisimme vihdoin riippukeinut viritetyksi palmun alle.

Me kun olemme tällaisia innokkaita ja vakavasti otettavia valokuvausharrastajia, tässä Singaporea ja Malesiaa iPhonen silmin (älkää suotta pelätkö loogista järjestystä):

Portaiden laskeutuminen hyvässä seurassa herra Apinan kanssa

Chinatown in Georgetown

Mahtava Melaka ja siitä järkyttynyt matkaaja

Monorail-asema

Satamamaisemat hotellilta Langkawilla

Luultavasti Kuala Lumpurin ainoa nähtävyys

Maisemia köysiradan huipulta

Mitäänsanomaton kaupunkikuva Kuala Lumpurin Chinatownin hoodeilta

Erinomainen food court Central Marketissa - harmi, että tilasin kerran sitä pelkokerroinruokaa

Petronas Towerin julkisivua

KL

Langkawin sankarimopoilija ja hänen hernepyssynsä

Tässä se pygmihippo nyt on!

Ujo hostelliasukas Singaporessa

Kärsivällisyys on hyve näissäkin hommissa

Täällä Kuala Lumpur, kuuluuko?

Aina sama virsi, mutta jälleen on ehtinyt kulua liian monta postauksetonta (posketonta?) päivää. Katsotaanpa, mitä muistan kertoa. Jännästi muuten aina unohtuu suuri osa kaikista hauskoista jutuista kirjoittaa tänne blogiin. Ehkä pitäisi kirjoitella hieman päivemmällä.

Hyvästelimme Langkawin torstaiaamuna ja nyt olemme siis KL:ssa. Köysiradan testaaminen osoittautui oikeaksi kestävyysurheiluksi: kokonaisjonotusaika vaunuun astumiseen noin 2 tuntia ja 15 minuuttia. Herkullista hellepuuhaa. Skotteina emme olleet halukkaita maksamaan express lane -palvelusta, jonka avulla olisi voinut välttää jonon. Olisi ehkä pitänyt, vaikka lisähinta olisikin ollut 15 euroa per tiketti. Onneksi emme tienneet, kauanko jonottaessa menisi, sillä muuten olisi jäänyt koko cable car väliin. Kun asiaan päästiin, kierros oli ihan rahanarvoinen. Maisemat olivat messeviä, sillä köysiradan päätepiste on 700 metrin korkeudella merenpinnasta. Kyyti maksoi noin 7,5 euroa per pää. Aluksi tosin luulimme, että halvimmatkin liput maksaisivat yli 20 euroa. Jotenkin koko homma oli järjestetty ja informoitu sekavasti, ainakin tällaisten turistitollojen näkökulmasta. Ja malesialaiseen asiakaspalvelukulttuuriin ei kokemustemme mukaan kuulu vahingossakaan kertoa mitään, mitä ei erikseen kysytä.

Olimme kaavailleet köysiratakierrosta tiistaille, mutta huolestuttavat jonot yhdistettynä kuvitellun korkeisiin lippuhintoihin saivat meidät perääntymään. Päätimme mennä seuraavana aamuna mahdollisimman aikaisin paikalle minimoidaksemme odotusajan. Sehän meni mainiosti, sillä heräsin yöllä parin tunnin unien jälkeen arviolta kolmen maissa enkä saanut enää unta ennen kuin kello oli melkein kahdeksan. Yritä siinä sitten nousta ennen yhdeksää. Tutkimattomat ovat nukkumatin tiet. Lähtö siten viivästyi jumpituksen vuoksi, ja olimme jonossa noin tuntia myöhemmin kuin oli tarkoitus. Kohtalokas tunti. Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa, miten tyytyväinen myös J oli tästä viivästyksestä. Erityisen ilahduttavaa oli, kun jonon ohi -lippujen myyjä kysyi, miksi emme tulleet aikaisemmin. Vettä kiukaalle!

Päivä jatkui tuskastuttavissa merkeissä, sillä siirryimme heti köysiratakierroksen jälkeen Pantai Cenangille etsimään viimeiseksi Langkawin-yöksi varaamaamme kämäistä motellia. Taksisuharien jalon ammattikunnan edustaja ei tiennyt, missä motelli sijaitsee, sen paremmin kuin mekään. Meitä näet kohtasi edellisellä hotellillamme ikävä takaisku, kun hotellin netti lakkasi toimimasta jo päivän-pari ennen lähtöämme. Tarpeellinen selvitystyö paikan sijainnista jäi puutteelliseksi. Joudun taas antamaan pyyhkeitä paikalliselle palveluasenteelle verrattuna esimerkiksi Baliin. Täällä taksikuski ei todellakaan vaivaudu etsimään tai kyselemään, jos ei tiedä jonkin paikan sijaintia, toisin kuin Balilla.

Niin harhailimme kantamustemme kanssa, kunnes suhteellisen vähällä kiristelyllä löysimme perille. Tuskaa helpotti matkalla nautittu pitsa-pastalounas. Huone oli kohtalaisen ällö, mitä osasimme ounastella jo etukäteen. Majoitusvaihtoehdot olivat edelleen vähissä. Kylpyhuoneen hana vuoti seinän sisältä niin kovaäänisesti loristen, että juuri ja juuri yöllä pystyi nukkumaan. Pyyhkeet ja lakanat näyttivät siltä, että ne oli poistettu puklausrättikäytöstä ennen kuin ne tulivat motellivieraille. Ei kai silti saa valittaa. Sekin jannu varmaan laittaisi paikat priimakuntoon, jos olisi varaa.

Päivätehtävänä oli hankkia kyyti Kuala Lumpuriin seuraavaksi päiväksi. Se onnistui sentään kohtuullisen vähällä vaivalla. Löysimme myös kirjakaupan, jota olimme etsineet useaan otteeseen. Kävimme puljussa hätäisesti kerran, päätimme palata paremmalla ajalla ja sen jälkeen maa tuntui nielleen kaupan. Uusia kirjoja ja vanhoista eroon, jihuu!

Torstaiaamuna meillä oli ilo herätä kuudelta aamulla koko päivän kestävälle matkalle. Paikallisen palvelukulttuurin mukaan jouduimme itse koputtelemaan oveen ja herättämään paikan isännän, jotta saimme avainpanttirahamme takaisin. Informoimme aikaisesta lähdöstä häntä jo edellisenä päivänä, ja hän käski tulla herättelemään aamulla. Mitä hittoa? Mielestäni asiallista olisi ollut tarjoutua tulemaan passiin aamulla eikä pakottaa meitä arpomaan pimeässä oikeaa ovea. Olisi ihan vähän hävettänyt herättää joku pahaa-aavistamaton motelliasukki. Siirryimme siis minibussilla satamaan ja sieltä lautalla Kuala Perlisiin mantereelle.  Kuala Perlisin satamassa mietimme avuttomina, mitä tehdä seuraavaksi. Meillä oli siis liput koko matkalle Kuala Lumpuriin asti, mutta eipä tullut myyjän kanssa puheeksi, miten siirtyisimme satamasta bussiasemalle. Oletimme, että joku on meitä vastassa. Kun edes typerät myyjän antamat KL-tarrat eivät auttaneet, päätimme ärsyyntyneinä ryhtyä itse toimeen. Meillä ei ollut aavistustakaan aseman sijainnista suhteessa satamaan, joten vähemmän haitan periaatteella kävelimme taksitolpalle. Siellä nauroivat räkäisesti ja käskivät kävellä. Matka oli siis onneksi lyhyt, ja ehkä meidän oli alun perinkin tarkoitus kävellä itsenäisesti. Aikaa oli, joten mitään hätää ei missään vaiheessa tullut.

Päivä kului tiiviisti bussissa istuen. Kun ensimmäisen kerran keskustelin myyjän kanssa, arvelin matkan kestävän reilut seitsemän tuntia. Myyjä myötäili, mutta minä kuvittelin, että aika sisältäisi lauttamatkankin. Pelkän bussimatkan piti siis kestää seitsemisen tuntia, ja se selvisi jo ennen lipun ostamista. Bussimatka kesti lopulta noin yhdeksän tuntia, ja kokonaismatka-aika oli sellaiset 13 tuntia. Nämä ajat eivät vielä sisällä KL:n päässä hotellille hankkiutumista, eli voi morjes. Melaka - Penang 6 tuntia, Penang - Langkawi 3 tuntia, Melaka - KL 2 tuntia. Siis logiikallani matkan kesto oli noin 6 + 3 - 2 = 7 (tuntia). Eri reittikin oli, mutta en silti arvannut laskutoimitusteni heittävän niin paljon. Jostain syystä bussi pysähtyi aivan joka ikisellä asemalla tai vastaavalla odottamassa matkustajia ties kuinka kauan, ja huoltoasematauotkin tuntuivat kestävän ikuisuuden. Varsinkin kun itse päätin boikotoida huoltoasemavessoja, enkä noussut paikaltani kertaakaan koko bussimatkan aikana. Kivempaa bussissa silti on istua kuin lentokoneessa, enkä viittaa nyt ainoastaan siihen, että hitusen pelkään lentämistä.

Kartan mukaan KL:n bussiasemalta hotellillemme oli matkaa puolisen kilometriä. Koska oli jo pimeää ja olimme yleisväsyneitä paikallaan istumisesta (hmm?), otimme taksin. Täällä on luultavasti maailman huonoimmat taksipalvelut. En aio käyttää enää kuin pakon edessä. Taksikuski, vanha myyrä, tiiraili karttaa pullonpohjarillien läpi ties kuinka kauan, kun hän yhdessä toisen tyypin kanssa arpoi, minne olimme menossa. Ei riittänyt, että annoimme hotellin nimen, osoitteen ja näytimme sen kartalta. Voi vitura. Kuskin puheesta ei saanut mitään selvää, eikä hän matkalla enää tiennytkään, minne olimme menossa. Touhuun kyllästyneinä jättäydyimme pois jossain lähistöllä ja harhailimme perille omin neuvoin. En ymmärrä sitäkään, miksi ajomatka kesti niin tuhottoman kauan ja kiersi jostain ihan sviidusta. Olimme nimittäin maksaneet matkan etukäteen, joten kiertäminen ei tuonut lisätienestejä. Ehkä tieverkko on todellisuudessa paljon hämärämpi kuin mitä kartta antaa ymmärtää. Epäilen silti syyksi sitä, että kuski ei ollut aivan penaalin terävin kynä.

Hotelli paljastui siistiksi ja viihtyisäksi, ja lähdimme hyvillä mielin vielä syömään illalla. J:n hyvä mieli haihtui äkkiä, kun hänen itse valitsemansa ravintolan listalta ei löytynyt muuta kuin intialaista ruokaa, toisin kuin ulkoasun perusteella saattoi ymmärtää. Siinä vaiheessa oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä. Niin J närppi naama vihreänä annostaan, kun minä nautiskelin omastani. Intialaisen ruuan aiheuttamat traumat ovat nyt luultavasti vielä pahemmat kuin ennen.

Perjantaina yritimme selvittää, onko täällä tarjolla minkäänlaisia agenttipalveluja viisumin hankkimiseen. Penangissa kun niitä mainostettiin monessakin paikassa. Ei ole kuulemma lainkaan tarjolla, pitää itse asioida konsulaatissa. Taas kun toivoimme pääsevämme helpolla. Seuraavana aamuna suuntasimmekin reippaasti lähetystöön, ja olimme sopivasti paikalla heti yhdeksältä. Pulju aukeaa puoli kymmeneltä. Mukavasti ei ollut vielä lainkaan jonoa. Tähän sopii eräs dialogi lähetystön nurkalta 17.11.2012 noin klo 9.09:

A: "Heh, toivottavasti tänään ei oo mikään kansallinen pyhäpäivä!"
J: "Niin, tänään on muuten lauantai."
A: "Eihän, voi vitun vittu, niin muuten on!"

Kas kun ei ollut niitä jonoja. Lomailu vaarantaa ymmärryksen viikonpäivistä ja niiden merkityksestä. Aivan hyvin tiesin, ettei lähetystö ole viikonloppuisin auki, mutta viikonlopun todennäköisyyshän on vain kaksi seitsemästä. Öh. Jouduimme siis pidentämään visiittimme kestoa reilusti, ja lähdemme täältä vasta torstaina. Toivottavasti meillä on viisumit tiistaina iltapäivällä. Kävimme kyllä aamukahvien äärellä mitä yllättävimpiä vaihtoehtoja läpi, mutta päätimme kuitenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Päivisin olemme harrastaneet lähinnä pienimuotoista shoppailua, kaupungin kartoittamista ja syömistä. Täällä ei ole ihan kauheasti muutakaan tekemistä. Joku kaupunkimuseo tuli kierretyksi tänään, ja Petronas Towereiden juurella on käyty. Ehkä joku päivä sinne näköalatasanteellekin matka käy, jos jaksamme nousta jonottamaan lippuja ajoissa. Ovat kuulemma monesti haluttua tavaraa.

Jäsen J on ilmaissut välillä syvää tyytymättömyyttään joukkoliikenteeseen. Hänen mukaansa liukuportaatkin ovat joukkoliikennettä. Tyytymättömyys kumpusi tällä kertaa lähinnä ensimmäisestä metromatkayrityksestämme. Lippujen ostaminen meni hyvin, mutta siihen se sitten päättyikin. Olin juuri huutamassa J:lle, että olemmekohan varmasti oikeilla porteilla, mutta hän oli ehtinyt jo livahtaa porttien toiselle puolelle. Empiiristen tutkimusten jälkeen havaitsimme todellakin olevamme väärällä puolella, eikä raiteiden toiselle puolelle päässyt kuin palaamalla edellisistä porteista ulos ja menemällä tien toiselta puolelta asemalle sisään. Tässä välissä luonnollisesti lippupoleteista piti luopua, jotta pääsimme ulos. Ensimmäiset liput menivät siis aivan hukkaan. Vaikka munaus oli omamme, systeemi tuntui vähän typerältä minustakin. Rahallisesti menetys ei ollut suuri, mutta menetimme paljon elintärkeitä kolikoita. Lippumasiinat kun huolivat vain surullisen pieniä seteleitä ja kolikoita.

Pitkästä aikaa minullekin osui ruokarosvosektori eilen. Vaarattoman näköinen annos kuvassa, mutta ulkonäkö petti pahemman kerran. Edelliskerran samalla tavalla pahaa teki Bangkokissa, kun söin "mausteista" thaimaalaista lihasalaattia.  Ihan tappokamaa. En ole hirveän hyvä syömään tulisia ruokia, ja nyt oli taas kastike punaisenaan chiliä. Noutaja oli lähellä. Kyyneleet valuen ja kiroillen söin kuitenkin suurimman osan annoksesta. Ihan kauheaa. J uskalsi päästää paskaiset naurut vasta, kun olimme jo poistuneet ravintolasta ja pahin tuska oli hellittänyt. Oli pakko lohduttaa itseään McFlurrylla välittömästi ruuan jälkeen.

Kuvia en jaksa vieläkään ladata. Pahoittelut laiskuudestani. Aamulla odottaa viheliäinen viisumikeikka.

Kulinarismia ja lempeässä vesiputouksessa kylpemistä

Viime tekstissä jäätiin varmaankin hotellin aulaan. Pian tekstin julkaisemisen jälkeen tarjoilijapoju tuli tarjoamaan laskua. Oletimme, että hotellin baari oli menossa kiinni niihin aikoihin. Myöhemmin kävi ilmi, ettei baari ollut sulkeutumassa, mutta meitä pyydettiin välillä maksamaan lasku, koska olimme kuluttaneet niin paljon rahaa siellä. Paljon rahaa = noin kymmenen euroa, siis kolme pientä olutta per capita. Hihi, hauska käytäntö (vai kohdallamme suoritettu varotoimenpide?). Langkawi on muuten syystä tai toisesta verovapaata aluetta, ja muualla maassa ankarasti verotetut tuotteet, kuten alkoholi, ovat täällä todella huokeita. Tämä tällaisena ammatillisena huomiona, vai miten se oli.

Hotelli monipuolisine aamupaloineen oli todella tervetullutta vaihtelua. J:n pettymys oli kuitenkin sydäntäsärkevä, kun toisena aamuna ei ollutkaan samaa naudanlihasta tehtyä valepekonia kuin ensimmäisenä. Uima-altaalla oleskelu edes puolikiinnostavan kirjan kanssa on oma suosikkirentoutumismuotoni ainakin tällä puolella maailmaa. Tähän tarkoitukseen hotelli oli huippu, ja taksi monipuolisempien ruokailumahdollisuuksien luo oli varsin edullinen.

Siirtyminen edullisempaan majoitukseen ei suuresti kirvellyt hyvistä kokemuksista huolimatta, koska tämä nykyinenkin oli positiivinen yllätys. Huone on siisti, ja tässä  köyhän miehen lomakylässä on tarpeeksi palveluja. Paikallisessa food courtissa meillä oli ilo nauttia hinta-laatusuhteeltaan parhaat annokset aikoihin. Eilen illalla kävimme haukkaamassa yllätysiltapalaksi myös hieman herkullista sushia, mjäm. Luulin, että tämä on joku aivan yksinäinen ja kuollut paikka näköalaköysiradan juurella. Huomenna köysirata täytynee mennä kokeilemaan, hurjaa!

Eilinen meni rentoutuessa, ja tänään vuokrasimme skootterin saaren tutkimista varten. Déjà-vu, Lembongan. Tämä saari ei ollut kuitenkaan yhtä helppo kiertää kuin edellä mainittu, sillä etäisyydet ovat pidempiä. Pääosin liikenne oli mukavan rauhallista. Kerran meinasimme eksyä Kuahin vilkkaampaan menoon, mutta luovimme u-käännöksen turvin ulos sieltä melko nopeasti. Kävimme äärimmäisen halvalla katukojulla nauttimassa yhdistetyn aamiaisen ja lounaan, ja jatkoimme matkaamme ylös Gunung Rayalle. Ripuli voi olla huomenna ajankohtainen, sillä annokset näyttivät odottaneen ottajaansa jo hetken bokseissa. En tiedä, onko Gunung Raya todellisuudessa kukkula, tunturi vai jotain aivan muuta, mutta aika mielenkiintoinen 13 kilometrin vuoristotiematka oli. Näimme hurjan suuren liskonkin tiellä lämmittelemässä. Täällä tieliikenteen vaarat ovat muutenkin erilaisia kuin Suomessa. Skootterimatkalla jouduimme varomaan lähinnä eläimiä: lehmiä, biisoneita, vuohia, apinoita ja kanoja. Ihmisetkin ovat toki usein pelottavia, ja välillä jouduin lempeästi opastamaan myös J:tä turvallisen matkanteon saloihin, koska hän yritti ilmeisesti lennättää meidät hidasteiden avulla hotellille. Onneksi sopu säilyi. Lopuksi ajelimme vielä läheiselle vesiputoukselle. Vau, pakko oli mennä kahlailemaan kunnollisen uima-asun puutteesta huolimatta. Jotkut hullut hyppivät putoukseen vaikka miten, näytti todella hurjalta.

Retken jälkeen naamani oli silmin nähden harmaa, ei kuitenkaan jännityksen vaan leijuvan katupölyn vuoksi. Ymmärrän aina vain paremmin esim. japanilaisia, jotka tykkäävät käyttää hengityssuojaimia monessakin paikassa.

Muutama päivä vielä täällä, sitten luultavasti Kuala Lumpuriin sumplimaan Thaimaan viisumeja. Täällä on kivaa.

Backpackerin vapauksia

Viikko on ehtinyt vierähtää, ja olemme kokeneet mitä erilaisimpia seikkailuja. Lähdimme Balilta Singaporeen viime päivityksen jälkeen, ja nyt olemme jo Langkawilla Malesiassa, melkein Thaimaan rajalla. Emme oikein itsekään tiedä, miten tässä näin kävi. Suunnitelma kun oli matkata hissuksiin Singaporen kautta Malesian niemimaata pitkin ja päätyä Thaimaahan ehkä vajaan kuukauden reissailun jälkeen. En tiedä sitäkään, mistä kannattaisi aloittaa, joten aloitan alusta. Tätä tekstiäkin olen runoillut parina päivänä, joten antakaa anteeksi epäloogisuudet.

Viime perjantaina heräsimme kolmen maissa aamuyöllä ja aloimme suunnitella lentokentälle siirtymistä. Hotellin respan tiskin takaa pilkottivat jalat, ja jouduimme herättämään uinuneen virkailijan. Taksin nappaaminen lennosta siihen aikaan ei tuntunut onnistuvan, joten palasimme vielä hetken kuluttua pyytämään häntä uudelleen tilaamaan meille taksin. Toinenkin pariskunta, mahdollisesti australialainen, ilmestyi odottamaan taksia samoissa aikeissa, ja lopulta matkasimme samalla taksilla. He olivat menossa Kuala Lumpuriin ja sen jälkeen Singaporeen. Erikoista oli se, että bongasin heidät jo seuraavana päivänä Singaporen Chinatownista. Eivät ilmeisesti oleilleet KL:ssa kovin pitkään, jutulle emme jääneet. Lento sujui väsyneissä tunnelmissa, ja ruoka oli taas aika hirveää. Ruokaillessa saa kuitenkin mukavasti hetken aikaa kulumaan. 

Lentokentältä päätimme ottaa heti Singaporen kehutun julkisen liikenteen haltuun. Metropysäkki oli eri terminaalissa, minkä vuoksi hassunhauska terminaalien välinen skytrain tuli myös testatuksi. Pienellä kujailulla saimme liput ostetuksi, ja metron vaihtaminenkin kävi ongelmitta. Viimeistään silloin olin varma, että minulla ja Singaporella synkkaisi. 

Olimme varaamallemme hostellilla reilusti ennen puoltapäivää, ja check-in oli vasta kolmelta iltapäivällä. Saimme kuitenkin jättää ylimääräiset tavarat jemmaan, hengailla hostellilla ja jopa askarrella itsellemme aamiaisen (joka tietysti olisi kuulunut meille vasta seuraavana aamuna). Hostellimajoitus oli meille uusi juttu, johon erityisesti J suhtautui hyvin skeptisesti. Eivät tainneet J:n ennakkoluulot aivan hälvetä, mutta minusta se oli hauskaa vaihtelua. Sikäli kävi huono tuuri, että yläpuolellamme majaili joku ihme munapää, jonka kuorsaus hajotti viimeisenä yönä yhdessä paukkuvan ukkosen kanssa kaikki kanssaeläjät henkisesti. Yöllisessä möykässä oli jotain pelottavan tuttua, aivan kuin hyvä ystävämme herra Tinailija olisi ollut paikalla. Joku ystävällinen henkilö oli tuonut meille yöllä korvatulpatkin, harmi, ettemme huomanneet niitä silloin. Sängyissä oli hieman outo design, sillä päätysängyissä, kuten meillä, alhaalla oli kahden hengen sänky ja ylhäällä yhden hengen. Yhden hengen sänky oli luonnollisesti kapeampi, ja asia oli ratkaistu jättämällä aukko yläsängyn ja seinän väliin siihen, missä alasänky vielä jatkui. Niinpä yläkerran munapää onnistui tiputtamaan päälleni hiiren (onneksi vain tietokoneen hiiren). Se oli kuitenkin lähinnä helpotus, sillä oli pelännyt saavani kaljapullosta, kaverilla kun oli tapana tulla pienessä sievässä nukkumaan ja tissutella vielä hieman pedissä. Päivät jannu piereskeli ja feisbuukkaili sängyssä. Todella hämärä tyyppi, varsinkin kun hän silmämääräisesti arvioiden lähenteli keski-ikää. 

Hostellimme sijaitsi Little Indiassa, jota opaskirjassa kehuttiin vuolaasti. Joo hyi, oli helposti inhokkikaupunginosani. J:n antipatiat olivat ehkä vieläkin suurempia, sillä hän onnistui nappaamaan jonkun vatsapöpön, joka juoksutti häntä ensimmäisenä yönä, mikä oli tietysti upeaa hostellimiljöössä. Kliinisen puhdas Singapore excluding Little India. Itse en edes herännyt tähän ravaamiseen. Söimme intialaista mättöä ensimmäisenä päivänä, ja J on varma, että hän sai pöpön siitä. Minulla on ollut sammumaton intialaisen ruuan himo tässä jo jonkin aikaa, ja nyt on entistäkin vaikeampaa jekuttaa J alan ravintoloihin syömään. 

 

Little Indiahan on kaupunginosana kuulemani mukaan syntynyt, kun Intiasta ja muista köyhemmistä Aasian maista on tullut rakennustyömaille ihmisiä tekemään töitä, jotka eivät singaporelaisille kelpaa. Little India oli siis hyvin erilainen kuin muut kaupunginosat, joissa kävimme. Ymmärrän kyllä senkin, että ko. kaupunginosa on joidenkin mielestä tosi hauska ja kotoisa. Me emme vain syttyneet kojuista, likaisuudesta, vanhoista rakennuksista ja väenpaljoudesta, sillä niitä on meillä tällä reissulla edessä ja takana aivan riittämiin. 

Ensimmäisenä Singapore-päivänä tutustuimme siis lähiympäristöön. Lisäksi kävimme Orchardin himoshoppausalueella ja Asian Civilisations Museumissa, jonne oli sopivasti ilmainen sisäänpääsy. Toisena päivänä kävimme Chinatownissa, Marina Bay Sandsin överikompleksilla ja Gardens By The Bayn puutarhoilla. Toisena päivänä tuli vähän vettä, mikä hieman haittasi paikkoihin tutustumista. Lisäksi J oli toipilas, jota ei olisi kauheasti napannut pyöriä missään. Kolmas päivä oli eläintarhapäivä. Ikävä kyllä en ollut varmistanut kameran akkutilannetta, ja akku loppui parin ensimmäisen otoksen jälkeen. Noh, kyllähän noista eläimistä voi vaikka googlata kuvia, jos ei muuten tiedä, miltä ne näyttävät. Suosikkejani olivat hiiripeurat, pygmihipot ja erikoiset jättiläislepakot, joita pääsi katselemaan lähietäisyydeltä.

Singapore oli kaupunki minun makuuni. Kaikki oli ihanan puhdasta ja vähän överiä. Ostoskeskukset olivat aivan uskomattomia, olisinpa päässyt hyödyntämään tarjontaa. Taidan lähteä joskus toiste shoppailulomalle sinne. Viikon lomaa varten on kuitenkin syytä varata ainakin tämän meidän neljän kuukauden matkamme budjetin verran pätäkkää. Viimeisenä iltana yritimme päästä sisälle myös Singaporen kuuluisaan kulinaristiseen skeneen, ja huh, että olimme täynnä hostellille palatessamme. Mahdollisimman montaa suolaista ja makeaa herkkua piti kokeilla pienistä ruokakojuista koostuvassa food courtissa. Hauskoja olivat esimerkiksi kalanmuotoiset makeat vohvelit, joissa oli sisällä kinkkua ja juustoa sekä ihmeelliset taikinapallerot erilaisilla täytteillä. Testasimme tässä yhteydessä myös originaalin mustekalatäytteen. Ei vakuuttanut aivan varauksetta. Maistoimme myös mm. erilaisia lihavartaita, yhdestä perunasta sorvattua sipsivarrasta, jogurttijäätelöä, brownieseja ja panna cottaa. Muutamat muffinit vielä ostimme seuravalle päivälle evääksi.

Koska kuluttavaa kaupunkilomailua ei jaksa loputtomiin, maanantaina suuntasimme Malesian rajalle bussilla. Jossain vaiheessa suunnistamisemme ilmeisesti epäonnistui jollain tavalla, sillä emme löytäneet bussiamme enää mistään. Eipä se meitä aluksi kauheasti haitannutkaan, sillä olimme jo mukavasti Malesian puolella Johor Bahrussa ja vieressä oli jonkinlainen ostoskeskus, jossa saatoimme hioa jatkosuunnitelmaa donitsien äärellä. Siinä vaiheessa bussin hävittäminen hieman ketutti, kun tajusimme, että päästäksemme seuraavalle etapille meidän on päästävä ensin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalle bussiasemalle, jonne olisimme mitä ilmeisimmin päässeet bussillamme veloituksetta. Koska piehtaroimme sillä hetkellä jo syvällä ahdistuksen suossa, päädyimme erittäin aloittelijamaiseen virheeseen, joka ensimmäisen ukottajan syndroomanakin tunnetaan. Siis maksoimme törkeän ylihinnan taksikyydistä tyypille, joka sitä ensimmäisenä hädän hetkellä tarjosi. Koko äijällä mitään oikeaa taksia lopulta edes ollut, vaan jonkun tavallisen henkilöautonraadon takapenkille kipusimme. Pimeät taksikyydithän ovat tunnetusti tosi hyviä. Ehdimme kuitenkin Melakaan lähtevään bussiin juuri mainiosti, joten ketutus vähän laantui.

Malesialaiset bussit ovat melko hulppeita kotimaiseen kalustoon verrattuna, ja muutaman tunnin matka taittuikin mukavasti. Olimme suunnitelleet muutaman yön pysähdystä Melakaan, jotta emme olisi aivan saman tien KL:ssa. Kaupunkiloma heti toisen perään kun ei tuntunut parhaalta vaihtoehdolta. Meillä ei kuitenkaan ollut majoitusta varattuna, ja tarkoituksemme oli hankkiutua yhteyksien ääreen bussiasemalla tai kaupungilla ja tutustua vaihtoehtoihin. Jotenkin koko Melaka vaikutti kuitenkin hyvin ankealta paikalta (bussiaseman perusteella paras tehdä heti päätelmät), ja jouduttuani käymään hyvin ällössä reikävessassa heitin J:lle läpällä, että menisiköhän vaikka Penangiin vielä iltalentoja. Siitähän se ajatus sitten lähti. Ensin ajattelimme jatkaa matkaa KL:iin, asemalla kun jo olimme. Matka olisi kestänyt pari tuntia. Sitten suunnitelma alkoi tuntua huonolta, koska ilta oli tulossa kovaa vauhtia. KL:ssa olisimme jälleen ilman majapaikkaa ja yleisesti hukassa. Niinpä räväytimme ja ostimme bussiliput Penangiin, jonne oli kuuden tunnin matka. Bussi lähti vasta yhdentoista maissa illalla, joten järkeilimme säästävämme yhden yön majoituksen matkustamalla yön. Right. Eipä yhtään taas kiristänyt saapua jollekin syrjäiselle, lähes autiolle bussiasemalle ennen viittä aamulla. Siitä jouduimme jälleen ottamaan taksin Georgetowniin, jossa olimme taas yhtä neuvottomia kuin aiemmin. Taksikuski, varmasti vitsiniekkana, jätti meidät erittäin epäilyttävän kadun varrelle. Päätimme istua alas kadun varrelle ja nauttia pitkään säästelemämme muffinit. Olivat muuten hyviä. Kadulla pörräsi lähinnä jotain paikallisia kiimaisia amiksia tuunatuilla autoillaan sekä rakkauden ammattilaisia, jotka hieroivat amisten kanssa kauppaa. Varmaan jotain muutakin auton heittämistä pilderingeistä päätellen. Siinä vaiheessa, kun muutaman metrin päässä alettiin tapella ja ottaa ravintolan tuoleja aseiksi, katsoimme parhaaksi siirtää tarkkailuasemaamme. Eräs ukrainalainen matkailijakin pysähtyi jutulle, mutta emme tainneet olla kaksista keskusteluseuraa, koska hän häipyi melko äkkiä.

Muutaman tunnin istuskelun jälkeen uskalsimme lähteä liikkeelle, ja se olikin jälleen tuskien taival. Tiedoksi, Georgetownissa ei luultavasti aukea yksikään internetillä varustettu paikka ennen yhdeksää. Viimeisen odottelutunnin kulutimme erään ostoskeskuksen hierontatuoleissa. Elämänhalu palaili pätkittäin, mutta valitettavasti ei uskaltanut nukahtaa. Ostoskeskuksen ovet siis olivat auki, mutta yksikään liike ei ollut. Vessassa käydessäni minut yllätti joku erittäin järkyttynyt muslimivartija tmv., joka ei muuten nauranut takaisin. Lukko ei ollut aivan ässä. Vakavaa sakkia, luulin, että Aasiassa hymyilemällä selviää joka tilanteesta.

Lopulta mahtavaksi osoittautunut pelastajakahvila aukesi, ja saimme hengen- ja ruumiinravintoa. Aivan huippuhyvää white coffeeta, mitä ikinä oikeasti pitikään sisällään. Saimme hotellin varailtua, ja lähtiessämme tarjoilijapoju kysyi J:n nimeä voidakseen pyytää tätä Facebook-kaverikseen. Oikein lapulle piti pistää. Kaveripyyntöä ei kuitenkaan ole kuulunut. Liittyisiköhän J:n tuottamiin hieroglyfeihin? Sellaista se hiljainen charmi teettää!

Alkujärkytyksen jälkeen Georgetown oli ihan kiva, käymisen arvoinen paikka. Ajattelimme suunnata Penangin rannoille lyhyen kaupunkiloman jälkeen, mutta koska meitä kohtasi edelleen jatkuva majoituskriisi, päätimme pysyä liikkeessä ja siirtyä Langkawin saarelle. Jostain syystä kaikki järkevät majoitukset on buukattu täyteen, ja jäljellä on vain huonoja ja/tai kalliita vaihtoehtoja. Erittäin ikävää. Nytkin olemme "neljän tähden" hotellissa, koska hinta-laatusuhde vaikutti asiallisimmalta. Neljä tähteä tämä on nähnyt korkeintaan unissaan, mutta pesee kaikki tähänastiset majapaikkamme. Viime yön vietimme motellissa, jonne sattumalta löysimme ensiyrittämällä. Sisseinä emme ottaneet satamasta taksia, vaan lähdimme kävelemään, vaikka hädin tuskin muistimme koko paikan nimeä. Lauttamatkasta olimme lukeneet todella pelottavia kertomuksia, mutta itse nukuin kuin pieni possu. J on valitettavasti kyvytön nukkumaan päiväsaikaan. Ostimme oikein pahoinvointipillereitä varmuuden vuoksi, pah. Eilen kävimme myös Langkawin suurimmassa ostoskeskuksessa. Öh. Muut mahtavat olla pieniä.

Otimme kurssin aamiaista kohti tänä aamuna pakattuamme reput jälleen kerran. Oli oikea yllätysaamiainen se, en yhtään tiedä, mitä söimme. Ilmeisesti kananmunilta näyttävät pallerot olivat ainakin kalapullia. Minusta on todella kyseenalaista, jos jotain myydään tittelillä seafood. Sehän voi olla mitä vain. Jätän aina tilaamatta, jos tarjolla on vaikka noodles with seafood. With prawns tai with fish voin ottaakin. Nyt imailimme koko vuoden seafood-kiintiön täyteen pikku kielimuurin vuoksi. Byörgh.

Kun pääsimme tänne puoliasialliseen hotelliin ja saimme pitkästä aikaa hieman aurinkoa, elämä alkoi hymyillä. Tämä Langkawikin on aika upea paikka, ainakin jos maisemia arvostaa. Valitettavasti en jaksa jäädä latailemaan kuvia, koska se veisi pahimmillaan tuntitolkulla aikaa. Seuraava majapaikkamme ylihuomisesta lähtien on jälleen vaatimattomampi, ja aiomme ottaa skootterin alle tutkiaksemme saaren sopukoita perusteellisesti. 

Tässä on muuten joku kirous, kaamea cover-bändi alkoi soittaa heti, kun saavuimme tänne hotellin aulaan hoitamaan yhteyksiämme ulkomaailmaan. 

Haha, nyt sanon sen: hajotkaa sinne pakkaseen!